Kovikseks ne aina sano🏳️‍🌈 ✔

16

Saavuin yhden luokkahuoneen luokse ja koputin ovea. Hymy oli jämähtänyt kasvoilleni. Mua vaan huvitti ihan liikaa Joona ja sen kiusallinen tilanne. Eniten kuitenkin olin onnellinen. No kukapa ei olisi ollut iloinen jos niillä olisi samanlainen sunshine elämässään? Niinpä.
Koputin oveen ja hetken päästä oven toiselta puolen alkoi kuulua askelia. Pian opettaja avasi oven ja tarkkaili mua hieman hämmästyneenä. Eipähän Anton, koulun hakkaaja tainnut usein hymyillä. Joo joo akka, kyllä mäkin sen tiesin, ei siinä tarvinnut tuijotella.

"No aiotko koko loppu päivän tuijotella mua vai päästätkö luokkaan, kun näin ihan omasta halustani tulin?" kysyin viileällä äänensävyllä ja se sai naisen taas maanpinnalle. Hän nyökkäsi hieman kulmat kurtussa ja väistyi sitten tieltäni, että pääsisin peremmälle luokkaan.

Mikael ja Veeti katsoivat mua kuin jotain muukalaista. Enkö saanut olla koskaan iloinen vai?
Pyöräytin silmiäni liioiteltusti ja suuntasin sitten omalle paikalleni luokan takaosaan. En pitänyt yhtään edessä istumisesta eikä monikaan muukaan tykännyt. Takana oli hyvä istua, sillä kukaan ei voinut tuijottaa selkään tai muutenkaan silleen, että sen huomaisi. Tai jos pystyi tuijottamaan takana ollutta huomaamattomasti niin sitten oli aika taitava stalkkeri, joka ansaitsi kulta mitallin.

"Kuten äsken olin sanomassa, avatkaa sivu 65 ja tehkää tehtävät 1, 2, 3 ja 5. Jos niitä ei saa tehtyä niin ne jäävät läksyiksi", opettaja selitti ja istahti sitten alas omalle tuolilleen. Hän alkoi kirjoittaa jotakin koneelleen ja pian luokkaan laskeutuikin hetkellinen hiljaisuus.

Mun edessä istuivat Veeti ja Mikael, jotka näyttivät juttelevan hiljaa niistä tehtävistä. Missäköhän vaiheessa Mikaelia oli alkanut kiinnostamaan jotkin tehtävät? No okei, se taisi saada satikutia Veetiltä ellei tehnyt tehtäviään. Tai no mistäs mä sen tiesin. En mä ollut yhdessä Veetin kanssa enkä koskaan olisi halunnutkaan. Pitäkööt Mikael Veetin ihan itsellään.

Yhtäkkiä ne molemmat käänty mua päin ja katsoivat mua silmiin. Nostin toista kulmakarvaani kysyvänä. Mitäköhän noittenki urpojen päässä liikkui? Okei no en ehkä hallutkaan tietää, joo en todellakaan.

"Löysitkö sä Joonan? Mikä sillä oli? Onks sil nyt kaikki ok?" Mikael alkoi pommittaa mua kysymyksillä nopeaan tahtiin ja lopulta hänen olikin vedettävä happea välissä.

"Löysin ja sillä on kaikki ok", vastasin ja tahallani jätin yhden kysymyksen välistä. Ei ne niille kahdelle kuulunut mikä Joonalla oli ollut. Se kuitenkin oli meidän kahden välinen. Enkä muutenkaan jaksanut sitä, että Mikael olisi alkanut huutaa mulle siitä ettei Joonaa saanut itkettää ja varmaan olisikin alkanut syytellä mua. Tiesin mä sen et se oli ollut mun syytä mut nyt me oltiin ok. Kai?

"No missä se nyt on?" Mikael jatkoi tinttaustaan samalla, kun sen pähkinänruskeat silmät olivat naulittuina mun omiin.

"No tuota...", aloitin ja mietin hetken vastaustani. Yritin pidellä kieroa virnettä nousematta huulilleni.
"Joonan piti hoitaa vaan yks juttu niin se tulee sitten."

Mikael katsoi mua hetken tutkivasti silmiin ennen kuin nyökkäsi hitaasti,
"Okei."

Päästin pienen virneen huulilleni ennen kuin nappasin puhelimen housujentaskusta. Aloin selailla instaa ja pian Mikael lopettikin tuijottamiseni.
Mua hymyilytti, kun ajattelin Joonan punehtuneita poskia ja sen reaktiota, kun mainitsin sen pienestä ongelmasta. Taisi silläkin olla tällä hetkellä todella vaikeaa. Kävi sääliksi. No, mutta enhän mä voinu mitään ulkonäölleni.

Ajatukseni keskeytti aika hiljaisen puoleiset koputukset ovessa. Ne olivat silti tarpeeksi kovia, että opettaja kuuli ne ja meni avaamaan oven. Joonan blondit hiukset näkyivät ensimmäisinä ovilta.