17. jäätävää

2.3K 165 42
                                    

*sebastian*

Mä heräsin jäätävään jyskeeseen, ja mä kirosin Loviisaa, joka oli pakottanut mut tänne. Mä kuulemma tarvitsin irtiottoa. En kyllä tosiaan kaivannut.

Loviisa oli kans valinnu mun vaattet -enkä mä ikinä käyttäis niitä vapaaehtosesti. Mopo oli karannu käsistä jo ekan tunnin aikana. Mä olin niin päissään, etten mä muistanu mitään ja ehkä ihan hyvä vaan.

Mä käänsin kylkeäni ja raotin mun silmiä. Mun vieressä makas jätkä. Ketäköhän mä olin vahingossa pannu?

Mä nousin varovasti ylös ja pala nous mun kurkkuun samantien. Miten helvetissä tää olis edes mahdollista? Mä keräsin mahdollisimman nopeesti kamppeeni ja lähdin kiireenvilkkaasti pois huoneesta.

Mä pukeuduin ennätys nopeudessa ja poistuin kirotusta huoneesta. Matkalla ulos, mä
näin muitankin sammuneita olentoja, jotka selvästi yrittivät hakea turvaa lusikasta.

Mä avasin ulko-oven ja katselin ymprille. Mä muistin et me oltiin tultu tänne kävelten. Joten ei Loviisan pitäny asuu ihan hirveen kaukana.

Mä ajattelin, etten mä käyttäis puhelinta viel vaan mä koittaisin selviytyä. Koittaisin ylittää itteni ja oman suuntavaistom.

Mä lähdin taapertamaan jäätävässä darrassa kohti Loviisan taloa. Muistaakseni se sijaitsi parin kilsan päässä eli ei mikään tappomatka.

Mä olin kävellyt kävellyt jo aika pitkästi, eikä vieläkään näyttänyt yhtään Loviisan asuinalueelta.

Mä kaivelin taskujani, mutta mä en löytänyt mitään. En avaimia, puhelinta en edes karkkipaperia.

Hätääntyneisyys alkoi ottamaan musta vallan. Mä olin jättänyt mun puhelimen ja lähes kaiken omaisuuden bilepaikalle. Ja en mä voinut enään tän näköisenä mennä sinne takaisin. Olis vaan parempi ettei Tinokaan muistas mitä viimeyönä oli tapahtunut. Harvemmin sitä herättiin alasti ettei ois mitään tapahtunu.

Mä katselin hätääntyneisyyden vallassa ympärille. Täällä oli ihan autiota. Ei yhtäkään autoa, mummua ulkoiluttamassa koiraa -ei ketään. Absoluuttisesti ei yhtään ketään yhtään missään.

Mä jatkoin taapertamista. Mulla oli jäätävän kylmä. Kauluspaita täällä +5°C säässä ei ollut häävin lämmin valinta.

"Sebastian?" kysyvä hento tytön ääni kysyi. Mä käänsin katseeni ja mun silmät kohtas Lilian. Sen melkein mustat luonnolliset hiukset oli siististi letillä ja sillä oli lämmin takki.

"J-joo" mä vastasin ääni täristen. Mun äänihuulet oli varmaan hypotermiassa.

"Mitä sä täällä hortoilet?" Lilia kysyi, ja olin tavallaan otettu et se puhu mulle. Lilia oli jäätävän ujo mut täs parin päivän aikana me oltiin tutustuttu ja meistä oli tullukki ihan hyvii frendei.

"Mä- äh. Tiedätsä mis Loviisa asuu?" mä kysyin hiukan tuskissani. Mä en tätä menoo tuntis on kroppaa enään ollenkaan.

"Asuu ehkä muutaman kilsan päässä, mut mä asun täs ihan lähellä. Sä voit tulla meille" Lilia sanoi suoden mulle kivan hymyn.

"Se olis tosi ystävällistä" mä sanoin hymyillen samalla, kun jäätävä kylmän aalto kulki mun lävitse.

Lilia ei enään vastannu mulle mitään vaan lähti kulkemaan kauppakassi kädessä vastakkaiseen suuntaan, jonne mä olin menossa.

Mä käveltiin lähimmälle kerrostaloasunulle, ja Lilia päästi mut sisään. Mä rakastin tätä lämpöä, ja en mä voinut estellä pientä hentoa huokausta.

diktaattoriOnde histórias criam vida. Descubra agora