diktaattori

43. valmistautuminen

*tino*

Aika kulki älyttömän nopeasti. Tuntui, että vasta toissapäivänä oli ollut ystävänpäivä, jolloin mä olin saanut toisen mahdollisuuden. Eikä mulla ollut aikomustakaan heittää tätä mahdollisuutta jorpakkoon. Mä pitäisin niin kauan kiinni Sebastianista kuin mä vain pystyisin.

Aikaa meillä ei kuitenkaan ollut hukattavaksi. Ei todellakaan. Mä muistin edelleen sen päivän, joka murskas mut. Mutta me selvittäisiin siitä Sebastianin kanssa. Me ainakin yritettäisiin, jos ei muu auttais niin mä olisin valmis muuttamaan Sebastainin perään Jyväskylään. Mä olin siitä varma.

Se päivä oli kaaottinen, mutta mä ymmärsin, miksi Sebastian tahtoi mun tietävän totuuden. Sehän vasta oliskin katastrofi, jos mä saisin päivää ennen tietää, että Sebastian muuttaisi Jyväskylään. Nyt mulla ja meillä oli aikaa valmistuatua siihen ja uskotella meille, että me selvittäisiin.

Oli jo Toukokuun puoliväli, ja kesälomakin alkais aivan just. Enää oli muutama koe jäljellä ja sitten Tino pääsis kesälaitumille. Tästä tulis aikakausien paras kesä. Jäljellä mulla oli enää pitkän matikan koe, englannin koe ja yhteiskunta opin koe. Tänään mulla oli onneksi vapaa päivä, eli mulla ei ollut yhtäkään koetta. Huomista odotellessa.

Lukio oli mulle niin paljon parempi paikka. Mä en tykännyt yhtään peruskoulusta. Varsinkin ysiluokka, se oli ollut niin perseestä. Oli niin lähellä, että pääsi tietynlaiseen vapauteen, mutta silti liian kaukana. Se oli ikään kuin välitila.

Mä kävelin alakertaan hymyillen. Musta oli kummalista, että mun porukat tai mun sisarukset eivät olleet huomannut mun asennemuutosta. Ne kai luuli, että se ikivanha psykologi oli saanut mut paremmalle tuulelle, mut ei se ollu nii. Ei helvetissä. Mun oma psykologi Sebatsian Bäckstrom oli saanut mut paremmalle tuulelle. Se oli parantanut mut antamalla anteeksi. Se oli suurin asia, mikä mun elämässä oli tapahtunut.

Mä kuulin kuukauden vanhan Danielin itkun, mutta se ei lannistanut mun fiilistä, kuten yleensä. Mä kävelin huoneeseen, jossa Oili ja Santeri nukkuivat. Mä raotin varovasti ovea tarkistaen, etten mä keskeyttäis noita kahta mistään asiattomasta. Huoneessa oli kuitenkin hiljaista (lukematta Danielia) niin mä uskalsin astua huoneeseen.

Mä nostin Danielin syliini ja aloin hyssyttelemään ja lässyttämään sille. Se oli vaan refleksi. Se tuli refleksinä, että lapsille alettiin lässyttämään. Ei niille pystynyt puhua silleen totisesti, en mä ainakaan.

Mä kävelin Daniel kainalossa keittiöön, jossa Oili ja Santeri söivät aamupalaa. Ne katsoivat mua kummastuneena, ihan kun se olis maailman kahdeksas ihme, että Tino Eemeli Rekivaara käveli aamu kahdeksalta keittiöön pikku vauva sylissään. Ja tavallaan se olikin.

"Näkeekö mun väsyneet silmät oikein ja käveleekö meidän Timppa Danksu kainalossaan keittiöön?" Oili kysyi hieroen. Daniel a.k.a Danksu oli vissiin valvottanut noita kahta.

"Sama näky mullakin on. Daniel on jopa hiljaa" Santeri lisäs ja mä katsoin käsivarsilleni ja mä hymähdin. Daniel oli nukahtanut uudestaan mun käsivarsille. Se näky sai mut jotakin heltymään entistä enemmän. Sitä ei ymmärtänyt ennen kuin sen koki. Niin se vain menee.

"Se nukkuu" mä totesin hämmentyneesti. Daniel oli kuin elävä ihme.

"Mitä hittoa Tino. Mä yritin puol neljältä saada jäbää simahtamaan, mut ei se millään. Mitä sä sille annoit" Santeri kysyi ihmeissään ja mä hymähdin tyytyväisenä. Mä olin taas tehnyt jotain hyvää, ja se tuntu ihan hiton hyvälle. Tuntuispa musta aina tältä, hyödylliseltä.

Mä vein nukkuvan Danielin takaisin nukkumaan ja tein sen jälkeen itselleni aamupalan. Mun täytyi syödä hyvin, koska mä en tahtonut ruokakiukkua, en tänää. Mulla oli tälle päivälle suunnitelmia, ihan oikeita suunnitelmia.

Kahden ruisleivän ja Jacky-vanukkaan jälkeen mä olin valmis lähtemään. Mä kaivelin puhleimen taskustani, joka näytti, että kello oli yhdeksän. Mä tekstasin Sebastianille, että oliko se valmis ja hetken päästä mulle kilahti viesti, jossa Sebastian ilmoitti olevansa valmis.

Mä otin skobani ja polkasin koneen käytiin. Mä ajoin Sebastian pihalle, jossa mua odotti suloinen 16-vuotias poika.

"Moi" Sebastian sanoi sädehtien, ja mä olin varma, että jos auringolla ja Sebastianilla olis -Kumpi sädehtii enemmän kisa" niin Sebatsian voittais sen 100-0 sen hymyllä. Niin ihana se oli.

Mä moikkasin Sebastianii ja ojensin sille kyperän ja se kiipes mun skoban kyyttiin. Sebastian panoi itsensä mua vatsen ja kutittava tunne mun mahan pohjassa ja vähän alempana yltyi. Mun teki kamalasti mieli Sebastiania, paljon ja liikaa. Nyt jo. Mitäköhän tästä päivästä tulis?

Mä lähdin ajamaan Juurikankaan keskustaa kohden. Se ei ollut iso, mutta siellä oli yksinkertaisesti kaikki mitä ihminen vain tarvitsi. Ei tietenkään mitään huippu ostoskeskuksia, mutta muutama kauppa, josta sai ihan okei vaatteita. Leffateatteri, kirjasto ja terveysasema. Muutama muu hassu kauppa, joissa mä en niinkään käynyt.

Erilaisten kauppojen ja muiden olennaisten yritysten ympäröimänä Juketsun keskustassa sijaitsi meidän kotihalli. JP:n kotihalli, jossa sijaitsi kaikki urheiluun tarvittavat tilat, jotka ikinä pystyit vain luettelemaan. Ihan sulkapallokentästä jääkaukaloon ja uimahallista voimistelusaliin.

Mä parkkeerasin skobani monitoimihallin eteen ja nostin kypärän päästä. Mä näin Sebastianin sädehtivät silmät, ja se sai mut vain miettimään, miten mä olin saattanut olla niin julma. Kuinka mä olin kehdannut?

Me käveltiin halliin ja ihana kotoinen tuoksu kantautui mun sieraimiin. Jotku olis voinu sanoo sitä hien hajuks, mutta mulle se oli muistutus siitä, että Salibandy oli mun juttu. Tai ainakin oli ollut.

"Mä tykkään nähä sut ilosena" Sebastian tokaisi katsoen mua ja mun typerää hymyilyä.

"Sä teet mut iloseks" mä sanoin todenmukaisesti hymyillen. Sebastian oli se, joka käänsi mun diktatuurin demokratiaksi. Ja mä vain mietin, että oliko Sebastian joku velho tai vampyyri kun se pystyi tehdä niin. Se oli kuin ihme. Elävä ihme.

"Säki teet mut" Sebastian sanoi ja painoi varovasti sen huulet mun omille. Mä vastasin suudelmaan intohimoisesti. Mä tahdoin Sebastiania. Enemmän ku koskaan.

Sitä ei pystyny selittää. Mitään mun tunteista, joita mä koin, mä en pystynyt selittään ja mä vaadin saada tietää, että oliks se normaalii tuntee tällee. Epänormaalisti.

Mä olin varannut salibandykentän vaan meille kahdelle. Mä ojensin mailan Sebastianille ja se otti sen vastaan hymähtäen. Sebastian oli niin rohkee. Mä ihailin sitä niin saatanasti.

Me oltiin sovittu että me saatas kummatkin päättää joku päivä, jolloin me totutettaisiin yhdessä jotain meidän lemppari juttuja.

Sebastian oli vienyt mut piknikille Lassen kanssa ja se oli ollut ihan hirveän suloista. Ja nyt mä vein hänet pelaamaan salibandyy.

Koska mikään tai kukaan, ei pystynyt erottamaan mua enää Sebastianista. Mä olin sen ja se oli mun. Nyt ja aina, ainakin mä uskalsin toivoa niin.

otettiin jo iso askel tulevaisuuteen! jatkuuko sama onni vielä pitkäänkin... vai ei. Te ette tiedäkkään kuinka paljon mää olisin halunnut enemmän actionii tähän lukuun, mutta ehkä tällänen vähän rauhallisempi luku välillä on ihan ok.

ihanaa juhannusta teille kaikille vielä, ja anteeksi että tässä luvussa kesti taas näin kauan! yritin parhaani!

🌟&💬