21. vieraita

2.1K 164 41
                                    


*tino*

"Tino Eemeli, etkai sinä taas ole lähdössä kuntosalille?" 51-vuotias kaljuuntuva miespuolinen henkilö, jota mä saatoin kutsua joskus isäkseni tivasi äkäisesti katsoen minua päästä varpaisiin.

"Ei tää oo ku kolmas kerta  tälle viikolle" mutistin huulieni välistä saaden isän otsan rypistymään.

"Ja tänään on keskiviikko, joten tätä viikkoa on kulunut tasan kolme päivää" Isäni sanoi saaden minut vain pyöräyttämään silmiäni.

"Anna mun vaan mennä, ok?" mä sanoin jo vähän korottaen ääntäni, vaikka mä tiesin, että se oli turhaa. Larilla oli miljoona kertaa kantavampi ääni kuin mulla.

"Tänään saat vielä, mutta huomenna et enään"    Eeva, äitini tuli korkokengät kopisten isän viereen sanoen noi helpottavat, mutta samalla kammottavat sanat.

Mä tunkeuduin noiden kahden välistä eteiseen ja avasin ulko-oven ja loikkasin syksyyn.  Lari, eikä Eeva antanut mun kulkea enään skoballa mustanjään takia, joten mä otin mun fillarin ja hyppäsin sen kyytiin.

Mä poljin Juketsun ainoalle kuntosalille, jossa kävi myös ne eläkkeellä olevat vanhukset pumppaamassa rautaa.

"Tino!" Mä kuulin parhaan kaverini huutavan mun nimen. Mä käännyin ja huomasin Miken juoksevan mua kohti.

Mä hiljensin vähän vauhtia, että jätkä sais mut kii.

"Salille menos?" Miklas kysähti ja mä nyökkäsin.

"Mä tuun messiin" Mikke sanoi päättäväisesti ja mä soin sille kivan hymyn.

Mikke oli tehny mun eteen paljon duunia. Se oli kuunnellut ja lohduttanut mua kun porukat oli heittäny mut pihalle kerta toisensa jälkeen. Mikke oli kultaakin kalliimpi, ja olin sitä mieltä, että jokaisella maailman ihmisellä pitäis olla oma Miklas Väänänen.

Mä talutin fillaria ja kävelin Miken kaa samaa matkaa salille. Me piipattiin salikortit ja käveltiin miesten pukkariin. Siellä, kuten aina hais ihan helvetin pahalle, mutta ei sille voinu mitään.

"Hei jätkä puhu nyt oikeesti. Nään ettet vitus oo kunnos. Tino mä oon huolissani susta" Miklas sanoi ja sai mun katseen kääntymään poikaan.

"Mä-mä en tiedä mikä mulla on" mä sanoin ja täysin vastoin mun tahtoa pieni kyynel valahti mun poskelle.

Miklas harppas ison askeleen mun luo ja sulki mut karhun halaukseen.

"Mä kuuntelen, se auttaa sua. Mä lupaan" Mikke sanoi.

"Mä en vittu tiiä. Mut jotenki joku saa mut tuntee nii paljon kaikkea, ja mä en tiedä miten, enkä mä tiedä mitä niistä kaikista tunteista mun pitäis seurata. Kun mä oon sen lähellä haluun tehä kaikkee kivaa, mutta samalla mä haluun kadota sen näköpiiristä. Musta tuntuu et mä vaan satuttaisin sitä. Ja kun mä sit olen erossa siitä, mun tunteet myllertään. Mä tiuskin, riuhdon oon ilkee, oon poissa tolalta. Mun tekee mieli käydä koko ajan salilla, et se huomais mut. Mä en pysty syömään enään, ja muutenki, musta tuntuu paskalta kun mä oon sen lähellä, ja paskalta kun mä olen siitä erossa" mä ränttäsin Mikelle tuon vain kuunnellessa hiljaa mua.

"Timppa kaikki on hyvin" Mikke vaan sanoi ja sulki mut taas karhun halaukseen.

"Saanko mä udella kuka kuka aiheuttaa sussa näit fiiliksii?" Mikke kysyi kääntäen päätäänsä sivulle päin, aivan kun olisi tarkastakseen ettei kukaan muu ole pukkarissa.

"Eh" mä alotin, mutta kuka nää fiilikset aiheutti? Mä en tiennyt.

"Irene? Rasmus? Tai se vitu svedupelle -"

"SEBASTIAN!" ja karjaisin. Mä inhosin tota nimee, mä inhosin itteeni, mä inhosin kaikkea. Mikä musta oli tullu? Mihin mä olin menossa?

"Öh- nii mä taisin vaan unohtaa sen nimen" Mikke takelteni, mut mun paras kaveri oli saanu mut pois tolaltaan. Tätä mä tarkotin. Mä olin sairas. Mikä muhun oli menny? Mä pelkäsin itteeni.

Mä otin salikassini maasta, ja suorinta tietä mä kävelin ulos salilta. Mä riuhdoin ovet auki mä heittelin kirosanoi vastaantulijalle.

Monsteri.

Hirviö.

Sairas.

Idiootti.

Kusipää.

Noi sanat kummittelivat mua, ne oli osa mua. Ne oli mä. Ne oli mun tulevaisuus.

Mä avasin pyörän lukosta ja lähdin polkemaan täyttä vauhtia kotiin. Mä tahdoin
mun pahan olon pois. Mutta siinä se ongelma oli, se paha olo ei lähtenyt pois.

Mä ajoin hiukset sekaisin sekä pienet sade pisarat olivat sekoittuneet kyyneliksi ja mä van poljin. Mä olin täynnä vihaa, tietämättömyyttä.

Mä ajoin katsoen vain eteenpäin. Autotie. Tööttäys.

Mä käänsin katseeni ja ja auto oli kiitämässä mua kohden. Jos mä hidastaisin mä jäisin auton alle.

Mä ajoin täysillä, ja mä kerkesin tien toiselle puolelle. Onneks tai emmä tiiä. Olisko kaikki hyvin jos mä kuolisin?

Mä jatkoin matkaani kotiin ja pian mä olinkin saapunut valkoisen omakotitalon eteen. Mä jätin pyörän pihalle ja menin oven eteen. Mä kävelin vihaa puskuen sisälle. Mä avasin lukon ja näin kahdet kasvot, joita mä en odottanut näkeväni.

"Mitä te täällä teette?" Mä kysyin ymmällään, ja hetkellinen rauha saavutti mut.


moikkuu! tän piti tulla jo eilen mutta ei nyt voi mitään.

mitäs luulette kuka odotti tinoa, entä oliko tinon olotila (viimeluvussa) mustasukkaisuutta vai turhautuneisuutta ja vihaa?!

saas nähä! ootte parhaita❤️

🌟&💬

diktaattoriWhere stories live. Discover now