33. pyöveli koputtaa oveen

1.6K 113 27
                                    


*tino*

Kaikki tuntui yhtäkkiä tosi raskaalta. Mä
lyyhistyin maahan, mä en todellakaan päässyt siitä ylös. Mä olin turta. Mä en osannut hengittää.

Mä hengitin epätasasesti, ehkä jopa vähän haukkoen henkeä. Mä yritin haukata happea, mutta mä en saanut sitä aikaiseksi. Mä en saanut happea.

Mun silmissä alkoi sumenemaan, elämä vilisi mun silmien edessä. Tälläiseltäkö tuntui kuolla? Tässäkö tää nyt sitten oli, mun stoori, se oli nyt tässä.

Mun lyhyt elämä sai epäonnellisen lopun. Mun elämän tarina, ei ollut tarinoihin sopiva. Mä en elänyt vanhaksi, enkä mä ikinä saanut kokea sitä kunnollista rakkautta, ilman et mä onnistuin pilaamaan sen.

Kukaan ei jäis kaipaamaan mua. Oili opettais sen lapselle, että sillä oli vain kolme sisarusta. Atte, Reko ja Ilmi. Ehkä mut leimattaisiin häpeän esikuvaksi, tai ehkä mut vaan unohdettaisiin.

Erilaiset kuvat mun lapsuudesta pompahtelivat mun näkökenttään.

Viisi vuotias Tino ilmestyi mun silmien eteen. Se hyppi trampoliinilla. Tinolla oli justiinsa synttärijuhlat. Viisi vuotias synttärijuhlat. Oli kesä, aurinko paisto, ja meidän pihalla oli iso pöytä täynnä herkkuja.

Mä muistan ton päivän hyvin elävästi. Meillä oli kymmenii ihmisii kylässä. Aurinko lämmitti hirmu kovaa, nestehukkakin tais olla lähellä.

Äiti kävi ostamassa meille edellisenä päivänä monta laatikollisia jäätelöitä ja me syötiin ne kaikki. Sitä jäätelöitä oli oikeesti varmaan 10 litraa.

Jäätelön lisäksi meillä oli muumi limpparia, ei vitsit se oli kova juttu silloin joskus. Mun lapsuus pyöri kavereiden jäätelön ja muumi limpparia ympärillä. Sitten kun vastuuta alkoi tulemaan enemmän niin ei mulla ollu enää aikaa herkutella. Tolloin mä myös älysin että mikä oli mun elämän tarkoitus.

Mun elämän tarkoitus ei ollut olla onnellinen, olla kavereiden kanssa, tai edes elää. Salibandy oli mun elämän tarkoitus ja on vieläkin ja tulee aina olemaan. Hetken mä jo luulin että Se olis ollu mun elämän tarkoitus, Sebastian.

Tyhmähän mä olin. Ei ihminen voi olla elämän tarkoitus ainakaan mun elämässä. Mut oli määrätty kulkemaan yksin ilman kenenkään apua.

Pahimmassa tilanteessa Sebastian on riistänyt hengen itseltään, mun takia. Miten mä saatoin olla niin tyhmä, niin idiootti, miksi mä en voinut ymmärtää mitä mä halusin. Kenet mä halusin.

Mä en usko mihinkään horoskooppeihin tai karmaan. Mutta mä tiesin että tää oli jonkinnäköinen kosto siitä kaikesta paskasta , jonka mä olin aiheuttanut Sebastianille.

Mä kuulin sumeesti, kuinka Loviisa huusi mun nimeä. Mä annoin olla. Mä tunsin kuinka erilaiset ihmiset hääräilivät mun ympärillä, mutta mä en välittänyt. Mua ei kiinnostanut.

Mä pidin silmät visusti kiinni, mä en halunnut avata niitä. Mä en halunnut kohdata sitä totuutta, julmaa totuutta joka mua odotti.

Mä en ollu valmis kohtaamaan kaikkia niitä ihmisiä, jotka luuli tietävänsä mut, jotka luuli välittävänsä musta. Kukaan, ei kukaan ihminen välittänyt musta. Mä olin yksin ja mä tulen aina olemaan yksin, ehkä just ja just Oxdogin maila seuranani.

Mä tavallaan olin iloinen siitä että mun perhe oli löytänyt oman tehtävänsä, Oili odotti lasta, Atte varmasti L:n abi, joka kirjottaisi pitkä mastikasta, fysiikasta, kemiasta ja bilsasta L:n. Reko oli tulevaisuudessa varmasti rakennusfirman johtaja ja pienestä Ilmistä tulis varmasti kansainvälinen arkkitehti.

Ja sitten mä Tino Eemeli Rekivaara, pettymys kaikilta osin. Enhän mä ollu oikeesti edes hyvä salibandyssa, isä oli vaan joskus lahjonut meidän valmentajan, että mä saisin peliaikaa.

Mä olin säälittävä. Musta ei ollut mitään hyötyä. Mä olin vaan pettymys isolla P:llä.

Mä kuulin ambulanssin pillien vingutuksen, ja se sama ääni alkoi vituttamaan mua kerta toisensa jälkeen enemmän ja enemmän.

En mä tarvinnut ambulanssia, mä olin ihan kunnossa, paremmassa kondiksessa kuin ikinä.
Mähän juuri olin kokenut kirkkaan välähdyksen, jonka myötä mä ymmärsin, minne mä kuuluin. Ja se ei ollut tää paikka mesta, se ollut tää planeetta, eikä edes tää universumi.

Mä kuulin kuinka ambulanssin pillien ääni kuului koko ajan kovempaa kovempa ja lähempää ja lähempää ja kohta niin läheltä ja kovaa, että mä tiesin että, se olin oikeesti minä jolle se ambulanssi oli tuotu. Mulle ambulanssi? Vitun luuseri.

Mä tunsin kuinka mut nostettiin, johonki pehmeään. Siinä oli yllättävän mukava olla.
Mun pärstään tungettiin, jonka helvetin kuppi, tai siltä se ainakin tuntui.

Äänet, jotka mä olin kuullut, oli yhtäkkiä enää vain pientä piipitystä. Mä en erottanut sanoja, tai edes puhujaa.

Se oli raivostuttavaa. Mä olin raivostuttava. Kaikki oli raivostuttavaa.

Ja tuolla ainoalla sekunnilla, yks välähdys, yhden naaman kuva sai mut rauhoittumaan. Ja se oli vielä se ainut ihminen kenestä mä välitin. Ainut ihminen, jonka mä toivoin välittävän musta, mutta se oli liikaa pyydetty. Mä en ansainnut sitä.

Mä avaa mun suun ja otan niin paljon happea mun keuhkoihin kuin vain saan. Suljen mun suun ja päästään kaikkien kaiken hapen ulos mun elimistöstä. Mä en tarvitse happea enää.

hip hei ja hellurei, mitä äijjät! meitsi teki aika ison päätöksen tossa muutama päivä sitten. mä nimittäin poistin KAIKKI mun tarinat. Ja niitä oli yli viistoista. Ei - mä en arkistoinut niitä vaan mä poistin joka ikisen.

ja ainiin pahoittelen lyhyestä luvusta, mutta mun pitää mennä tekemään tortilloja nyt, puspus

Tänkin tarinan osalta ollaan melko loppusuoralla, mutta nyt mulla on suunnitteilla uusi tarina, josta saattaa löytyä tuttuja hahmoja 😉

mutta toivottavasti teillä on ollut mukava kevät, ja eiköhän pidetä peukkuja että kesästä tulee vielä kivempi!

🌟&💬

diktaattoriWhere stories live. Discover now