15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
"Että sellaset lauantaiaamun draamat", Marius sanoo, kun pikkuiset ovat saaneet puheripulinsa elvytettyä ja kipittäneet viimein autosta ulos. Näen Siirin vilkuttavan portailta meille (tai no varmaan pelkästään Mariukselle) suupielet korvissa asti, ennen kun etuovi paukahtaa kiinni. Äidin ja isän autoa ei ole pihassa eikä myöskään Samuelin, joten voin hengähtää tässä vielä pienen hetken. Onneksi sisällä ei ole vaaraa rattikelkasta tai hyppyristä, joten ehkä he pysyvät siellä vähän aikaa vielä hengissä keskenään.
Marius katsoo meidän talolle päin hymy kasvoillaan. "Sulla on siisti perhe", hän sanoo edelleen hymyillen, vaikka hänen äänensävynsä on apaattinen. "Pidä siitä kiinni."
"Pidän", vastaan ja hymyilen takaisin. "Ja kiitti hirveesti ku jaksoit lähtee viemään. Vaikka nyt ei ollukkaan lievää aivotärähdystä vakavempaa, nii oltais oltu aika pulassa ilman sua."
"Eipä mitää", hän vastaa hymyillen. "Eipä mulla ollu tässä parempaakaan tekemistä."
"Eikä sun ois tarvinnu jäädä oottaa sinne pihalle. Oltais voitu tulla vaikka taksilla kotiin."
"Höpö höpö", Marius sanoo ja heittää purkan suuhun. Hän jauhaa sitä kaikessa hiljaisuudessa ja katselee minua taas se sama vino hymy kasvoillaan. "Oonko ihan kauhee jos salaa toivon et joutuisit tällaseen pulaan useemminki?"
"Oot."
Marius naurahtaa. "No toivon silti. Mä joudun helvettiin joka tapauksessa, nii sama se on ees yrittää hyötyä siitä jotenki."
"Just joo."
Jotenkin todella virkistävää kuulla jonkun vitsailevan helvetistä. Jos sanoisin jotain vastaavaa äidin ja isän kuullen, olisin luultavasti kotiarestissa vuoteen 2024. Eikä yksikään kaverini ole niin rento että uskaltaisi sanoa tuollaista ääneen. Ei ainakaan Ruusa.
"Ketkä tohon muuttaa?" Marius kysyy ja nyökkää kohti naapurin tonttia. Siihen on alettu rakentaa uutta taloa muutama kuukausi sitten ja sen upeat vaaleanharmaat kiviseinät on saatu valmiiksi vain pari päivää sitten. Pihalla pyörii jatkuvasti kasapäin työmiehiä, mutta talon tulevista asukkaista emme ole nähneet vilaustakaan.
"Ei mitään tietoo."
"Ei oo ainakaa pikkurahasta kiinni. Tollaset kivitalot maksaa ihan vittuna."
Talo on vasta puoliksi tekeillä, mutta siitä näkee jo nyt kuinka hervottoman iso siitä on tulossa. Meillä päin iso talo tarkoittaa sitä, että tuollaiseen taloon muuttaa lestadiolainen perhe. Tai ainakin kaikki olettavat niin. Itse kyseenalaistan sen, sillä vaikka lestadiolaisuus on pohjoismaiden suurin herätysliike, niin piirit on liikkeen sisällä kuitenkin aika pienet. Emmeköhän me jo tietäisi, jos sinne joku lestadiolainen perhe muuttaisi. En kuitenkaan uskalla sanoa spekulointiani ääneen, sillä ainakin isä varmasti pelkää sinne muuttavan jonkun nuoren epäuskovaisen, joka johdattaa meitä väärille teille.
