15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
اوووه! هذه الصورة لا تتبع إرشادات المحتوى الخاصة بنا. لمتابعة النشر، يرجى إزالتها أو تحميل صورة أخرى.
— S I R U —
Tongin antaumuksella kodinhoitohuoneen sotkuista yläkaappia ja onnistun viime hetkellä väistämään päälleni putoavaa koria, joka mätkähtää lattialle levittäen koko sisällön ympärilleen. Neulontapuikot kilisee pitkin kaakelia ja jokaikinen lankakerä pyörii iloisesti eteenpäin jättäen eri värisiä lankavanoja jälkeensä. Voi vittujen kevät.
"Mitä ihmettä sä täällä riehut?" Samuel on ilmestynyt ovenrakoon ja katsoo touhuani purskahtamaisillaan nauruun.
Laskeudun emännänjakkaralta alas ja pyyhin hikeä otsalta. "Missä ne meidän käyttämättömät puhelimet on?"
Samuel pyörittää silmiään ja tekee isän katseelta piilossa kädellään jäkättävää ukkelia tarkoittavan käsiliikkeen. "No rikoitko sä sun puhelimes?" hän artikuloi tahallisen selkeästi ja kuuluvasti.
"En", vastaan ja toivon voittavani aikaa, jos isä vaikka jatkaisi saarnaamistaan isoveljeni epäkunnioittavaan asenteeseen liittyen, mutta sitä ei kuulu. "Mä tarvisin niitä yhteen koulujuttuun."
"Mihin?"
"Käskettiin tuoda vanhoja puhelimia kouluun, jos kotoo löytyy. Sit arvioidaan ne uutuusjärjestykseen ja pohditaan, miten paljon teknologia on muuttunu vuosien varrella."
High five, Siru.
Samuel kurtistelee kulmiaan epäilevänä. "Ihme koulunkäyntiä nykyään."
"Sanoppa muuta." Alan keräillä lankakeriä ja puikkoja takaisin koriin, ettei Samuel näe valehteluani. Todellisuudessa lahjoitan yhden puhelimista Mariukselle, jotta saan häneen edes jonkinlaisen yhteyden. Alan toden teolla ikävöidä hänen hölmöjä emojittomia tekstareita, joita en ole vastaanottanut ihan liian pitkään aikaan.
Kun Marius heitti minut viime kerran jälkeen kivikkoisen kotikatumme päähän, sanoin hänelle etten varmaan pääse hänen luokseen nyt vähään aikaan. Marius hymyili, painoi suukon huulilleni ja sanoi: mä odotan sua vaikka maailman tappiin asti, jos sä lupaat että sä tuut lopulta.
Lupasin tulla.
Voin vain toivoa, että hän myös pitää kiinni omasta osuudestaan, eikä ole unohtanut minua. On kulunut jo yksitoista päivää siitä, kun näimme viimeksi. Silloin, kun viini virtasi suonissani, nukahdin vahingossa hänen sängylleen ja jouduin kotiarestiin, kun en ilmoittanut itsestäni mitään. Onneksi sain selitettyä sen kotona sillä, että puhelimestani loppui akku ja meillä oli niiiiiiin hauskaa Ruusan ja Marian kanssa, että menimme suoraan nuortenillasta Ruusalle yöksi. Saara katsoi minua silmiään siristellen, muttei onneksi sanonut mitään. Sain loppujen lopuksi iskältä hyväksyviä taputuksia olalle. Kiva, kun oot alkanu viettää aikaa kavereiden kanssa. Joo. Onhan se. Hah. Ei se silti estänyt minua joutumasta kotiarestiin, joka onnekseni päättyy tänään.
