part 16

8K 356 390
                                    

—S I R U—

Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.


S I R U

Perjantai.

Uhmaan ulkona vallitsevaa lumimyrskyä ja raivaan itselleni lumipolkua kohti Niemiharjun ainoaa kahvilaa, sillä minun on pakko saada elimistööni kofeiinia. Jäin koulupäivän jälkeen tunniksi koulun kirjastoon kirjoittamaan esseetä, jossa pitää tehdä lukion tutustumispäivästä tiivistelmä maanantain opon tunnille. Sain valmiiksi puolet ja Saara lupasi auttaa loppuosuuden tekstissä, sillä en itse ollut sattuneesta syystä paikalla. Syystä, jota olen koko helvetin viikon yrittänyt olla miettimättä. Paino sanalla yrittänyt.

Olen yrittänyt myös keskittyä kerrankin opiskeluun korottaakseni numeroitani, jotta saisin ylipäätään edes päättötodistuksen. Olen normaalista poiketen myös viitannut matikan tunnilla ja saanut neiti Mäkelän sanomaan "wau!", kun olin ainoa oppilas, joka sai tehtävän oikein. Neiti Mäkelä kyllä varmaan sanoi sen wau!:n vain sen takia, että se oli ensimmäinen kertani ikinä, kun ylipäätään saan aikaiseksi mitään vastausta. Enpä olisi uskonut, että trigonometria saa ajatukseni pysymään edes jotenkuten toisaalla.

Mutta joka päivä kun tunti päättyi, mielikuvitukseni lähti lentoon ja päädyin pidättelemään itkua koulun vessaan.

Pahinta on mennä kotiin ja esittää iloista, ettei kukaan kyselisi mitään. Sisälläni on valtava möykky, jota en saa yksin purettua, mutta jonka purkamiseen en edes voi pyytää apua. En kehtaa enkä halua. Jos olisin kertonut hänestä ylipäätään kenellekään, silloin aluksi, minua hävettäisi nyt vielä enemmän. En kestäisi kuulla kenenkään suusta niitä surullisenkuuluisia mähän sanoin -kommentteja. Olen kyllä sanonut sen itselleni jo ihan tarpeeksi usein. Olen oikein ruoskinut itseäni sillä niin kovaa, että selkäni alkaa olla vereslihalla. Siltä se ainakin tuntuu.

En ole kuullut Mariuksesta mitään. Ei edes yhtä viestiä, ei puhelua, ei selitystä, ei anteeksipyyntöä. Se vain vahvistaa sen, mitä pelkäsin eniten. Olin pelkkä ajanviete hänelle. Pelkkä lelu, jonka voi heittää pois, kun sitä on käytetty kyllästymiseen asti.

Luulin, että ajan kanssa olo helpottaisi. Aika parantaa haavat ja muuta paskaa. Sitä ainakin uusi paras ystäväni Google jaksaa minulle jauhaa, kun olen yrittänyt etsiä neuvoja netin syövereistä. Aika ei paranna mitään, päin vastoin. Se vain pahentaa.

Ensimmäiset pari päivää olin surullinen. Hakeuduin ylhäiseen yksinäisyyteen ja itkin silmät päästäni aina, kun kukaan ei ollut näkemässä.

Kolmantena päivänä olin jo toiveikas; aloin miettiä, kehittelinkö sittenkin vain koko tilanteen päässäni. Tapahtuiko sitä edes? Vastaisiko Marius, jos soittaisin? Oliko se kaikki vain painajaista, hallusinaatiota? Sitten tajusin, etten ollut nukkunut kolmeen yöhön ja sekavat ajatukseni johtui vain unenpuutteesta.

Neljänteen päivään heräsin vihaisena, kun olin saanut puolikkaan yön nukuttua ja ymmärsin oman arvoni ja sen, ettei minun pitäisi edes ajatella häntä enää. Hän loukkasi minua pahemmin kuin kukaan koskaan, eikä hän vaivaudu pyytämään sitä edes anteeksi. Vaikka meillä ei mitään virallista suhdetta ollutkaan, en minä erikseen ole kieltänyt häntä olematta tapailemasta muita. Koin silloin itseni lapselliseksi kakaraksi, ja se sai minut entisestään vihaiseksi.

SIRIUSWhere stories live. Discover now