15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
"Pahoinpidelty nuori mies grillin pihassa, lyöty kasvoihin ja vartaloon useita kertoja ja puukotettu vasemmalle alavatsaan. Ei muita uhreja. Syyllinen pääsi karkaamaan, henkilöllisyys silminnäkijän mukaan uhrilla tiedossa, mutta uhrin tajunnantaso heikko."
"Kauppakatu 13."
"Kuitti."
"Selviääkö se!?"
"Apua on tulossa. Marius, yritä pysyä hereillä."
"Oletteko juoneet alkoholia?"
"Muutaman vaan.. Oltiin pubissa.."
"Muita päihteitä?"
"Hei, oliko muita päihteitä kuin vain alkoholia?"
"Neiti, vastaa kysymykseen."
"No.. me.. me polteltiin.."
"Asia selvä."
"Selviäähän Marius?"
"Rauhoitu. Ambulanssi on tulossa."
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Osoitan mieltäni ja paukutan lähes jokaista asiaa, mikä eteeni tulee. Huoneemme ovea, askeleita allani, kaapinovea ja muropakettia pöytää vasten. Läiskäytän lusikankin kulhoon niin voimalla, että hyvä ettei koko kulho mene rikki.
"Rauhotu nyt, hyvä nainen", Samuel sanoo huvittuneena ja joudun antamaan hänelle kaikista murhaavimman katseeni.
"Anna mun vittuuntua rauhassa."
"Selvä sitte, helvetin hullu."
Emme todellakaan kiroilisi, jos äiti ja iskä olisi lähettyvillä, mutta he vetelevät vielä sikeitä. Se on heidän onnensa, koska varmaan huutaisin heille päin naamaa. Olen vihainen, koska olin eilen illalla lähdössä tarkistamaan, että Marius on varmasti kunnossa. Saara uskoi, kun sanoin muistaneeni yhtäkkiä ryhmätyön Ruusan kanssa, joka pitää saada huomiseksi valmiiksi. Tai en tiedä uskoiko hän, mutta ei ainakaan väittänyt vastaan tai ihmetellyt miten minulla ei enää muuta koulussa tehdäkään kuin ryhmätöitä. Vedin ensimmäiset käteen osuvat vaatteet päälleni ja sain livahdettua pihalle. Kaikki meni hyvin siihen asti, kunnes iskä tuli yllättäen autotallista ja pysäytti minut. Et lähde tähän aikaan enää minnekkään arki-iltana, iskä sanoi ja halusin alkaa itkeä.
Olisin karannut perheen mennessä nukkumaan, mutta siitä jos olisin jäänyt kiinni, olisin joutunut satavarmasti kotiarestiin. Menetin puhelimeni jo pelkästä yrityksestä, joten karkaaminen olisi vienyt sekä luurin että vapaan elämän minulta kokonaiseksi viikoksi.
En ole nukkunut silmäystäkään. Minulla on ollut koko yön ikävä tunne vatsassa, että jotain pahaa on tapahtunut.
"Etkö säkään saa unta?" Samuel kysyy lopulta ja tajuan, etten ole edes kyseenalaistanut miksi hän on ylhäällä neljältä aamuyöllä. Ei tarvitse kyllä edes kysyä, sillä hän on levittänyt pöydälle kaikki historian oppikirjansa.
