15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— M A R I U S —
Siru pyörittelee mun tukkaa sen pienissä sormissa ja heiluttelee sen minijalkoja. Se makaa mahallaan mun vieressä, ihan liki, mä vaan kattelen sitä. Se on niin kaunis, maailman kaunein oikeesti. Se on kaunis sellasella tavalla, jonka kaikki näkee ja sit kans sellasella tavalla, jota se ei anna ihan kenen vaan nähdä. Sillä on kova kuori, mut se on antanu mun kurkata sen sisälle ja hitto, se mitä Siru on sisältä, se tekee siitä vielä niin paljon kauniimman. Sen tason kauniin, jonka myös syntymäsokeet ihmiset pystyy näkemään niiden mielessä.
Sellanen se on, mun Siru, ja mä oon siitä niin onnellinen. Mä oon niin onnellinen koko tyypistä.
Ku mä katon Sirua, mä nään elämän. Sen elämän mitä mä oon aina halunnu, sen pursuavan onnen, jonka takia on mahtavaa herätä aamulla. Sen elämän, jonka mä meinasin heittää hukkaan, ku mulla oli niin paha olla.
Ku mä meinasin luovuttaa.
"Mitä helkkaria sä nyt taas siinä tuijottelet?" se kysyy sillä sirumaisella tavalla, mukamas vittuuntuneena, vaikka mä tiedän et se nauttii huomiosta.
"Oot vaan niin kaunis", sanon ja hymy loikkaa sen silmiin, ku se ei anna sen tulla huulille. Hitto, miten se onki noin nätti.
"Älä jauha paskaa."
"En jauhakkaan", vastaan ja painan pusun sen nenänpäähän. "Maistuu pahalta, tiiätkö, se maistuu aika paljo ulosteelta, paska siis."
Sirun huulet menee tiukaks viivaks, ku se pidättää sen naurua ja kääntyy selälleen. "Tyhmä."
Se on kyllä niin pöljä. Se ei koskaan halua näyttää miten paljon mun urpot läpät naurattaa sitä, mä en tiedä miks se tekee niin, mut mä rakastan sitä niin helvetisti. Se vissiin kuvittelee, et mulla on jotenki tosi iso ego, et se ei kaipailis yhtään enempää buustia. Se saa mut vaan yrittämään kovemmin saamaan sen nauramaan. Pöljä tyttö.
Mun tyttö.
"Sä laitoit ton tohon", Siru sanoo ja nyökkää seinälle, mihin mä kehystin sen tekemän piirroksen. Mä laitoin sen siihen sinä iltana, ku Siru sai kuulla mun bisneksistä, suuttu ja lähti pois. Kai mä jotenki toivoin, et se palais vielä ja antais anteeks, en mä halunnu luovuttaa sen suhteen. Mä kyllä meinasin vaivua synkkyyteen, vähän jo vaivuinki, ja halusin jonku konkreettisen muiston meistä. Että me oltiin joskus me, et se tapahtu oikeesti, et joskus mä hymyilin aidosti.
Nyt mä hymyilen taas.
"Nii laitoin", vastaan ylpeenä. "Se on söötti."
Sirun posket hehkuu vähä, sellanen vieno puna leviää sen meikittömille poskille. "Aika lällyä, sun pahan pojan imago rapistuu pikkuhiljaa", Siru tokasee.
"Eiköhän se imago tee comebackin viimestään sitte, ku mä istun telkien takana", vastaan rennosti, vaikka mun sisintä vihloo pelkkä ajatus.
