15-vuotias Siru on tehnyt päätöksen - hän ei aio koskaan päästää ketään kovan kuorensa sisään. Eihän hän edes usko tosiystävyyteen, eikä varsinkaan tosirakkauteen.
Kunnes yhtenä iltana hän tapaa Mariuksen. Sen, joka voisi antaa hänelle ne molemmat.
...
Tässä vahingossa vierähti kokonainen kuukausi ennen ku sain aikaseks kirjottaa jatkoa. Välillä ei vaan suju kirjottaminen yhtään vaikka haluais ;_; Tätä on vähän haasteellista ja hidasta kirjottaa nyt, ku pitää kokoajan tarkistella kmsa:n puolelta näitä juonikiemuroita, että kaikki tapahtumat sujuu tasan yhteen eikä voi vaan kirjottaa mitä mieleen juolahtaa haha. Mut nautin kyllä tästä, että voin palata tonne mun ekan tarinan pariin tän kautta! Siitä on jo vierähtäny vuosi ku päätin sen itku silmässä lopettaa.
Toivottavasti tykkäätte tästä luvusta, laittakaa kommenttia ja kertokaa myös mielipide uudesta kannesta, jonka tylsyyksissäni tähän väsäsin :D
Ootte best
<3
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
— S I R U —
Istun Samuelin huoneen kirjoituspöydän äärellä ja pyörittelen sormissani upeaa valkokultaista rannekorua. Kyllä, Samuel todella osti sen rannekorun huomenlahjaksi Linnealle, sen mitä ehdotin, eikä siinä vielä kaikki — myös se samaa sarjaa oleva timanttisormus tulee koristamaan Linnean vasenta nimetöntä koko loppuelämän ajan. Oikeasti, se sama rannekoru ja se sama sormus, mistä otin helmikuussa kuvan kultasepänliikkeen edessä, juuri ennen kun Marius tuli sinne aukomaan minulle päätään.
Tai oikeastaan flirttailemaan, mutta Mariuksesta puhuttaessa ne on oikeastaan kaksi samaa asiaa.
Aika hassu ajatus, että juuri kun olen ottanut kuvan isoveljeni tulevan vaimon sormuksesta, niin vain hetkeä myöhemmin aloin tutustua Mariukseen ensimmäistä kertaa kunnolla. Ehkä joku päivä itsekin katselen siellä tulevaa vihkisormustani, jonka se hullu kikkarapää pujottaa vasempaan nimettömääni, kun seison valkoisessa mekossa alttarilla —
Okei Siru, nyt sä meet asioiden edelle.
En silti malta olla testaamatta sormusta. Se on suurella timantillaan aika pramea, mutta onnistuu silti kuitenkin olemaan hillitty. Älyttömän kaunis, ihan täydellinen sormus. Se on myöskin ihan liian iso minun sormeeni, mutta eipä se ole minulle tulossakaan.
Ehkä joku päivä.
"Jaahas jaahas", Samuel tokaisee. "Niin se vaan meidän perheen ikisinkkukin alkanu haaveilla häistä."
Mulkaisen sängyllä loikoilevaa isoveljeäni.
"En mä mitään haaveile", valehtelen yhtä sujuvasti kuin tähänkin asti ja upotan sormuksen takaisin rasiaan, sille tarkoitettuun koloon. "Tää vaan on upein sormus ikinä", huokaan vielä perään.
"No kai nyt, sähän sen valitsit", Samuel naurahtaa. "Äläkä muuten vaan mee sanoo sitä Linnealle, ainakaan ennen häitä, se pian luulee ettei mulla ookkaan tyylitajua ja menee liitto nurin ennenku ehtii edes alkaa."
