Viattomat

Luku 30

Ei...

Ei... Ei... Ei, ei, ei, ei!

En saanut katsettani irti kuvasta. He olivat tunteneet toisensa.

Se ilta... Kieran oli tiennyt täysin mitä teki, vaikka oli jälkeenpäin väittänyt minulle muuta. Kaikki kävi nyt paljon paremmin järkeen. Kieran oli nähnyt Kristianin ja oli sen takia poissa tolaltaan. Se ei johtunut minusta tai mistään, mitä sanoin tämän ystäville.

Autossa, juuri ennen kuin kaikki tapahtui, hän oli ollut suunnattoman vihainen. Mutta kyseenalaistaessaan reaktiotani sinun kohtaamiseen, Kieran ei ollut puhunut minusta lainkaan. Hän oli puhunut itsestään ja Kristianista. Minulla ei ollut mitään tekemistä sen kanssa.

Kristianin kauhusta kankeat kasvot, juuri ennen iskua, ymmärsin sen nyt. Hän oli tunnistanut Kieranin ja viimeisillä hetkillään tiennyt tasan tarkkaan, kuka oli koitunut kohtalokseen.

Katsoin kuvaa, sen jokaista yksityiskohtaa, ja tajusin, ettei mikään tästä ollut koskaan minun syytäni, vaikka seuraavana päivänä kaiken tapahtuneen jälkeen, Kieran ei muusta puhunutkaan. Minun pitäisi olla helpottunut, mutta en pystynyt. Hän oli valehdellut minulle. Kieran oli valehdellut minulle. Ja minä olin uskonut hänen väitöksen siitä, ettei mitään tästä olisi tapahtunut, jos olisin tehnyt eri päätöksiä.

Avain kääntyi lukossa ja ovi avautui. Sisäpihan valot loistivat oransseina ja oviaukosta sisään paistaessaan, ne loivat vaalealle seinälle tumman varjon. En halunnut katsoa taakseni.

Ovi sulkeutui, kengät viskaistiin jaloista hajamielisesti kauemmas, takki ja reppu tippuivat lattialle. Minä en vieläkään katsonut taakseni. Tärisin kauttaaltani.

-Sä tunsit sen. Sä tunsit Kristianin, sain juuri ja juuri sanottua. Ääneni tuntui heikolta ja se pääsi huuliltani hiljaisena. Tajusin miksi Kristian oli vaikuttanut niin tutulta, kun oli nähnyt hänet ensimmäisen kerran. Hän oli käynyt joskus enon korjaamolla autonsa vikoja katsauttamassa.

Kieran pysähtyi hetkeksi ja tunsin tämän katseen niskassani. Se naurahti matalasti.

-Sä olet leikkinyt täällä sitten jotain salapoliisia, vai? Hän naureskeli kolkosti ja asteli lähemmäs sänkyä.

-Ehkä sun vieminen siihen kirottuun kylään ei ollutkaan täysin turhaa. Mä tiesin, että sä alkaisit muistamaan. Mitä muuta sä sait selville, etsivä? Kieran kysyi synkän pilkkaavalla äänellä. Oliko tämäkin sille pelkkää peliä?

-Sä... Sä kävit sen porukan kimppuun ja joudut sen takia nuorisokotiin. Silja... Sä... Käytit sitä hyväkses ja... j-ja..., sanat takkusivat toisiinsa, enkä kyennyt sanomaan sitä ääneen. Hengitystiet muuttuivat ahtaammiksi. Kieranin hitaat askeleet lähestyivät.

-Mitä muuta? Hän kysyi vaativasti. Minä puristin huuleni yhteen ja pudistin päätäni. Yritin pitää itseni koossa, vaikka paniikki ja ahdistus nousivst uhkaavasti pinnan alta, kun Kieran oli taas siinä.

-Itse sä aloit tunkemaan nokkaasi sulle kuulumattomiin asioihin. Joten antaa kuulua, hän käski aavistuksen huvittuneena kuin ei voisi uskoa tämän tapahtuvan juuri nyt. Kärsimättömyys kajasti Kieranin äänestä, tämän kavutessa sängylle.

-Sä tapoit hänet... Sä tapoit Konstan, sanat pääsivät hankalasti suustani. Ne tuntuivat karheilta ja tavuja oli vaikea muodostaa hiekkapaperisen kuivassa kurkussa. Ääneen sanottuna, se tuntui liian todelliselta.

Lihakseni jännittyivät ja iho meni kananlihalle, kun tunsin Kieranin hengityksen niskassani ja kehon lähelläni. 

-Miksi sä säästit tuon viimeiseksi? Välititkö sä siitä paskiaisesta? Kyllä mä muistan miten sä katsoit sitä, hän sanoi. Minä en vastannut mitään.