Viattomat

Luku 2

-Mitä helvettiä Riko! Yksi pojista huudahti epäuskoisena.

Tunsin kuinka huulestani valui verta leualle ja hupparille. Kipu säteili ikävästi koko kasvojen alueelle. Lyönti oli tullut niin yllättäen, etten osannut varautua siihen. Suussani maistui metallinen veri. Olin joskus monia vuosia sitten luullut tottuneeni ruhjeisiin ja niiden tuottamaan särkyyn, mutta Rikon nyrkinisku muistutti minua siitä kuinka hirveää ja nöyryyttävää se silti aina oli.

-Miksi vitussa sä tuijotit meidän pöytään?! Riko huusi välittämättä muista ja painoi minut tiukemmin seinää vasten. Hengittäminen muuttui vaikeammaksi. Käteni tärisivät edelleen, kun kohtasin vastahakoisesti pojan tummien silmien armottoman katseen.

-Ootko joku retardi, vai miksei vastausta kuulu? Riko muuttui entistä vihaisemmaksi jokaisen hiljaisen sekunnin myötä. Sillä oli kaulalla tatuointeja. Hänen levoton olemuksensa antoi ymmärtää ettei tätä kannattanut suututtaa enää yhtään enempää.

-E-En mä tuijottanut, minä sopersin hiljaisesti. Riko siristi silmiään ja tämän kulmat menivät kurttuun.

-Miksi sä sitten lähdit karkuun? Hän kysyi haastavasti. Siihen minulla ei ollut vastausta. Ei ainakaan sellaista, joka olisi kelvannut Rikolle. Olin liian paniikissa ja hädissäni, jotta olisin keksinyt mitään järkevää selitystä tai valhetta. Kirosin mielessäni päätöstä ottaa jalat alleni. Olin menettänyt vuosien varrella osan taidosta tietää, koska oli helpompi hoitaa asiat puhumalla ja koska pakeneminen oli ainoa vaihtoehto.

Rikon raivo vain kasvoi nähdessään minun epäröivän. Ilmat karkasivat keuhkoistani, pojan nyrkin osuessa vatsaani täydellä voimalla. Älähdin kivusta ja olisin vaipunut kaksin kerroin, ellei Riko olisi pitänyt minua aloillani. Kyyneleet polttelivat silmäkulmissani.

-Nyt riittää. Eikö sulla ole mitään rajaa? Kai sä nyt näät ettei sillä ole mitään tekemistä sun touhujesi kanssa, Kieran järkeili ja astui eteenpäin lähemmäs Rikoa. Pieni toivonkipinä heräsi minussa, kun juuri hän nousi puolustamaan minua.

Rikon leukaperät kiristyivät ja hän katsoi minua suoraan silmiin, arvioiden samalla ystävänsä sanoja. Hänen katseensa ei ollut enää niin varma kuin hetki sitten. Hän ei kuitenkaan hellittänyt tiukkaa otetaan.

-Päästä irti, Kieran sanoi rauhallisesti. Hän katsoi minua saaden perhoset lentelemään vatsassani ja kivun häviämään tai ainakin lieventymään. Sillä tavalla Kieran aina vaikutti minuun, sai kaiken pahan häviämään ja jätti pelkän valon jälkeensä. Hän oli se joka sai minut nousemaan ylös sängystä aamuisin. Päässäni pyöri niin monia ajatuksia, etten saanut niistä kiinni.

-Turpa kiinni Kieran! Kukaan ei vittu kysynyt sulta mitään! Mä päästän tän paskiaisen menemään silloin kun haluan, Rikon häijy ääni sai minut havahtumaan Kieranin silmien katsomisesta. Minä nielaisin hankalasti. Hengittäminen oli edelleen vaikeaa ja oloni alkoi käymään jo melko tukalaksi.

-Riko, päästä irti, Kieran sanoi uudestaan ja tuli pojan viereen. Hänen äänensä oli edelleen rauhallinen, mutta erotin siitä silti selvästi käskevän sävyn. Rikon ote hellitti ja minun oli helpompi hengittää, kun hän käänsi päänsä ystävänsä puoleen.

He ottivat toisistaan mittaa katseillaan. Molemmat loistivat omalla itsevarmuudellaan ja auktoriteetillään. Vierekkäin heidän eronsa huomasi selvästi.

Riko oli pidempi ja ilkeämmän näköinen. Hän kiristeli leukojaan ärtyneenä ja tämän tummissa silmissä loisti pinttynyt viha. Koko olemus hehkui agressiivisuutta. Terävät piirteet, arpiset kasvot ja silkka armottomuus antoivat ymmärtää, että Riko otti mielellään oikeuden omiin käsiinsä. Hän ei pyydellyt anteeksi ja oli tottunut saamaan haluamansa.