Viattomat

Luku 28

Sydän hypähti kurkkuun, kun tunnistin hänet. Mitä helvettiä Leo täällä teki?

Viimeksi olin nähnyt hänet veljensä asunnolla. Sisälläni vihlaisi, kun muistin kuinka olimme Kieranin kanssa jättäneet hänet löytämään Rikon hänen kämpältään. Pelon ja kauhunsekainen huuto, joka rappukäytävässä oli kaikunut, on syöpynyt muistoihini ikuisesti.

Mutta nyt Leo oli täällä ja saanut itsensä pulaan. Hän yritti jälleen nousta jaloilleen, mutta potkaisu vatsaan ja toinen suoraan kasvoihin sai tämän pysymään maassa.

Sisälläni liikahti jotakin ja vain muutamassa hetkessä olin täynnä raivoa ja suojelunhalua. En ole koskaan tuntenut sellaista estotonta pelottomuutta, kuin porukkaa kohti kävellessäni.

Olin jo kerran jättänyt Leon oman onnensa nojaan enkä tekisi sitä enää koskaan. Hyvittäisin sen, mitä hän oli minun takiani joutunut näkemään ja kokemaan.

-Painukaa helvettiin siitä! Minä ärähdin yllättävän voimakkaalla äänellä. Pojat kääntyivät katsomaan minua ihmetellen äkillistä väliintuloa. He näyttivät olevan täysi-ikäisyyden kynnyksellä. Kohonneet kulmat vaihtuivat nopeasti virneisiin.

-Ja kuka vittu sä oikeen luulet olevasi? Yksi heistä kysyi ja silmäili nyt minua ylimielisesti Leon sijasta. Tämän vaatteet näyttivät huomattavan kalliilta, mutta vaaleanruskeat hiukset oltiin jätetty laittamatta. Se seisoi hiukan muita edempänä kuin omistaisi koko maailman.

-Sinuna varoisin vähän kenelle puhun tuohon sävyyn, minä varoitin, sanat täynnä itsevarmuutta. Leoa potkineen pojan kulmat kurtistuivat. Mutta minun ei tarvinnut sanoa enempää. Yksi porukan jätkistä perääntyi ja tämän kasvoille kohosi jotakin pelon tapaista. Hän kuiskasi kaverilleen ja osoitti varovasti minua. Muutkin kuulivat sen ja vilkuilivat minua varautuneesti.

Johtajapoika kääntyi katsomaan muita ärtyneenä, ihmetellen yhtäkkistä tunnelman vaihtumista. Se vilkaisi minua tarkemmin ja silmiin syttyi pieni varautuneisuuden pilke, kun hänkin lopulta tunnisti minut.

-Te huolehditte omista ongelmistanne ja minä omistani, onko selvä? Kysyin käskevästi ja katsoin heitä jokaista niin varoittavan murhaavasti kuin vain kykenin. Olin voimakkaimmillani kun näin katseiden vaihtuvan pelosta silkkaan pakokauhuun, poikien nyökytellessä kuuliaisesti. Se tuntui yllättävän hyvältä. Ei siihen tarvittu kuin vain se tietty katse.

Viimeisenä jäin silmäilemään ruskeahiuksista poikaa, joka teki siinä porukassa todelliset päätökset. Hän hymähti ja kohautti olkiaan.

-Miten vain, onnea pakomatkaan, tämä virnuili muka kovinkin viileästi, vaikka huomasin hänen piilottelevan ylimielisellä käytöksellään samoja tunteita kuin ystävänsä. Poika kääntyi lähteäkseen, mutta talloi vielä Leon kämmenelle ja sai tämän älähtämään heikosti.

-Ei tää pikkupaskiainen ole sen arvoinen, hän murahti pitäen silmänsä tiukasti maassa makaavassa pojassa kumartuen hiukan tämän ylle varmistaakseen, että hän kuuli.

Johtajapoika tai kukaan muukaan tämän porukasta ei kääntynyt enää katsomaan minua, heidän lähtiessä lopulta toiseen suuntaan.

Harpoin Leon luokse. Hän nousi istumaan, kun tajusi potkujen loppuneen ja askelten kaikonneen. Se pyyhki huulesta leualle valunutta verta hihaansa ja kääntyi katsomaan minua. Tältä kesti hetki rekisteröidä kuka olin, mutta tunnistaessaan minut, silmät kirkastuivat aavistuksen ja tuttu ilkikurinen virne keikkui kasvoille.

-Niillä ei ole täällä yhtään huumorintajua, Leo valitti naureskellen. Hän jäi painamaan hupparin hihaansa vuotavalle huulelle.

Minua ei naurattanut. Olin huomannut pojan lautasen kokoiset pupillit.