Viattomat

Luku 10

Hengitin katkonaisesti suun kautta. Kehoni vapisi. Päätäni särki ja hiki valui otsalta kasvoille. Oloni oli ihan järkyttävä. Näkö heitti aavistuksen ja jäsenet tuntuivat heikoilta.

Huohotin ja yritin olla hengittämättä nenän kautta. Väristyksiä kulki ruumiini läpi. kylpyhuoneen lattia tuntui kylmältä. Puristin käsillä posliinisen pöntön molempia puolia, ja sain pidettyä ylävartaloni jotenkin pystyasennossa, jotta en valahtaisi kokonaan lattialle. Ehdin irvistää vain vaivoin, kunnes oksennus kiiri arkaa kurkkuani pitkin ylöspäin.

Muutama yökkäys, vessan vetäminen, hengittely ja koko sarja uudestaan ja uudestaan.

Käteni alkoivat puutumaan lujan puristuksen johdosta. Kipu muuttui inhottavaksi jyskytykseksi, joka tuntui voimakkaimmillaan takaraivossa. Pääni ympärille kiedottu sideharso oli hiestä märkä. Niiskaisin ja puristin silmäni kiinni. Vapina ei loppunut millään. Silmäkulmat tuntuivat kosteilta.

Jälleen retkautin pääni alemmas oksennuksen ryöpytessä ulos. Vapina paheni. Samoin pääkipu.

Kieran huokaisi omalla turhautuneella tavallaan, joka oli tullut lähiaikoina minulle erittäin tutuksi, ja päästi irti ylhäällä pidelleistä hiuksistani, kun ikuisuudelta tuntuneen ajan jälkeen yökin pelkkää limaa.

Suortuvat valahtivat alas. Kieran veti vessan puolestani vielä viimeisen kerran. Tunsin hänen katseen itsessäni. Hengitykseni oli edelleen epätasaista. Pysyin vielä kumartuneena pöntön ylle ja yritin keräillä vähäisiä voimiani. Kasvojani kuumotti hien valuessa nenänvartta pitkin ja tipahtaessa kärjestä kirkkaaseen veteen.

-Ihan hyvää edistystä. Saithan sä jo melkein kolmasosan syötyä ennen kuin aloit laattaamaan, Kieran sanoi naureskellen. Yksinäinen kyynel valui poskelleni, mutta minä pyyhkäisin sen nopeasti pois kääntyessäni ympäri Kierania suuntaan jaksamatta kuitenkaan nousta lattialta. Hänen kätensä olivat puuskassa ja tämä vilkuili minua laiskasti kulmiensa alta, ihan kuin en edes kiinnostaisi tätä lainkaan.

Sellainen hän oli ollut siitä aamusta asti. Jo parin päivän ajan. Kieran suhtautui minuun kylmän välinpitämättömästi. Hän tiuski ja oli inhottava ihan koko ajan, kun oli asunnolla. En saanut hänestä irti mitään muuta tunnetta kuin ärtymystä. Tein Kieranin mielestä aina kaiken väärin eikä hän kaunistellut sanojaan, vaan huusi minulle jokaisesta pienestäkin virheestä jonka tein. Jatkuva oksenteluni ja kadonnut ruokahalu eivät auttaneet asiaan lainkaan.

Mutta mielummin minä otin vastaan hänen ilkeät sanansa ja omahyväisen naureskelun kuin tylyn olemuksen, jolloin Kieran ei puhunut minulle lainkaan, mulkoili vain pahasti ja oli kuin minua ei olisi olemassakaan.

Hän oli muuttunut niin hirveästi. Ennen pystyin lukemaan Kierania helposti. Hyvinä päivinä Kieran antoi hiustensa olla ihanan rennosti sekaisin ja huonompina tämä asetteli ne huolellisesti jotta täydellinen kulissi ei pääsisi sortumaan, stressi näkyi hänen aavistuksen tärisevissä käsissä ja tupakan polton vaihtuessa tolkuttomaan kahvin juontiin, näin selkeästi, kun hän oli pitkästynyt eikä olisi millään jaksanut ystäviensä seuraa, tai milloin hänen kupliva naurunsa oli täysin aitoa ja kumpusi syvältä saaden hänen vihreät silmänsä tuikkimaan.

Mutta nyt se kaikki oli poissa. Hiuksiinsa hän ei enää edes jaksanut nähdä vaivaa, vaan antoi tukan roikkua pään molemmilla puolilla ja kasvoilla sotkuisesti vetämättä niitä taaksepäin kuten yleensä, kädet eivät tärisseet lainkaan ja Kieran poltti tupakkaan enemmän kuin olin ikinä nähnyt, vaikka en osannut edes kuvitella kuinka stressaava koko tämän hetkinen tilanne hänelle täytyi olla, nykyisin tämän nauru oli matalaa ja ylimielistä, eikä koskaan ylettynyt silmiin asti.

Minun oli mahdoton lukea Kierania. En edes tiennyt mistä aloittaisin. Jopa tämän normaalisti eläväiset käsiliikkeet ja huitomiset, Kieranin puhuessa, joiden avulla hän ilmaisi paremmin itseään, olivat muuttuneet laiskoiksi ja tuskin huomattaviksi. Kaikki hänen turvalliset tapansa, joihin olin tottunut, olivat kadonneet. Jäljellä oli vain kuori siitä Kieranista, jonka tunsin.