Luku 14

405 38 23
                                    

Tummat silmät laajenivat ja pupillit kutistuivat. Ote minusta ei ollut enää niin pusertava. Kyynel vieri poskeltani lattialle. Huuliltani pääsi viimeinen hihittävä henkäisy.

Riko oli kääntämässä päätään. Hän ei kuitenkaan ollut tarpeeksi nopea. Sain juuri ajoissa riuhdottua tämän käden pois kaulani ympäriltä ja kavahdin kauemmas, kun Kieran tarttui Rikon niskaan iskien tämän kasvot keittiöntason reunaa vasten kaikella voimalla.

Kivuntäyteinen huuto kaikui seinissä. Veri lensi pieninä roiskeina ja suurempina juovina kaapinoviin ja takaseinään.

Oliko Kieran tosiaan niin vihainen, vain koska Riko oli satuttanut minua?

Se ajatus oli houkutteleva. Siitä oli helppo ottaa kiinni ja tuntea helpotusta. Olisi ollut tekopyhää, jos olisin väittänyt, etten olisi osannut odottaa tätä, kun olin yrittänyt tahallani saada Rikoa suuttumaan ja satuttamaan minua.

Mutta siinä hetken mielijohteessa ja tunteiden vallassa, jota Rikon läsnäolo oli saanut aikaiseksi, en ollut pysähtynyt ajattelemaan tekojeni seurausta sen tarkemmin. Halusin, että Kieran näkisi Rikon sellaisena väkivaltaisena hulluna, jota tämä oli. Halusin, että hän alkaisi vihaamaan ystäväänsä niin pahasti, ettei enää ikinä haluaisi nähdä tätä. Halusin tehdä sen Kieranin takia, sillä hänen ei olisi koskaan pitänyt päästä jotakuta Rikon kaltaista lähelleen.

Kuitenkin samaan aikaan veren näkeminen ja huuto saivat minut kangistumaan ja palan nousemaan kurkkuun. Ahdistus laittoi käteni tärisemään, sydämen hakkaamaan lujemmin. En voinut muuta kuin katsoa, näky oli niin hirveä ja puoleensavetävä samaan aikaan.

Kieran nosti Rikon päätä ja löi sen uudestaan terävään kulmaan, vieläkin lujemmin. Verisuonet tulivat esiin hänen käsissään ja kasvot olivat punehtuneet raivosta. Riko oli joko niin kovissa kivuissa tai hyökkäys oli tullut vain liian yllättäen, ettei hän ehtinyt puolustamaan itseään.

Tai sitten molemmat vaihtoehdoista olivat totta. Kieranin liikkeet olivat niin nopeita ja päättäväisiä, ettei puolustusyrityksille jäänyt liioin aikaa. Veri pisaroi lattialle tason reunalta, teki vanoja kaapinoviin ja muodosti lammikon puiselle lattialle.

Kieran asetti toisen kätensä tämän takaraivolle ja iski Rikon pään vielä kerran tasonkulmaan. Rääkäisy oli korvia särkevä, kolahdukset sitäkin voimakkaampia kasvojen luiden iskeytyessä kivenkovaa pintaa vasten. Viimeisen iskun jälkeen verta pursusi Rikon nenästä sotkien tasoja vieläkin punaisemmaksi.

Kieran tarrasi Rikon hiuksista, taittoi päätä taaksepäin ja viskaisi hänet lattialle kontilleen heikoksi muuttuneiden käsiensä varaan, kasvot eri punaisen sävyihin sotkeutuneina. Roiskeet olivat vaaleampia, valuva veri hiukan tummempaa ja nenänvarteen, vasemman kulmakarvan ja silmän alueelle se oli pakkautunut melkein mustana. Hän hengitti katkonaisesti ja pitkinä henkäyksinä kuin yrittäisi ymmärtää mitä oli juuri tapahtunut, kasvojen lihasten nykiessä kivusta.

Kaikki oli tapahtunut vain muutamassa sekunnissa.

Verta valui Rikon leualle ja tippui tasaisesti pisaroina. Hänen käsivartensa tärisivät. Riko käänsi katseensa Kieraniin ja silmiin syttyi epäuskoa. Kasvojen ilme valahti ja näin kuinka hän ei olisi halunnut uskoa tapahtumia todeksi kelatessaan mielessään kaikkia hetkiä tämän kanssa. Muistoja täynnä iloa, surua, epätoivoa, naurua, rohkeutta ja pelottomuutta. Heidän yhteistä nuoruuttaan.

Tähän se kaikki oli johtanut.

-Älä katso mua noin, Kieran käski ja piti äänensä täysin tyynenä. Hänen hengityksensä oli aavistuksen huohottavaa. Äskeisen oli täytynyt viedä häneltäkin jonkin verran energiaa. Hän seisoi edelleen lähellä keittiöntasoja ja tarkkaili sieltä Rikoa. En nähnyt tämän kasvoja täysin, mutta sen verran kuitenkin, että tunnistin niissä saman tylsistyneen ilmeen kuin nähdessäni hänen ottavan ensimmäistä kertaa mittaa Rikosta katseellaan. Ilmeen, joka kertoi hänen tietäneen jo voittaneensa.

ViattomatWhere stories live. Discover now