Viattomat

Luku 32

Henkinen kipu on kamalaa, se saattoi joskus tuntua maailmanlopulta, olin kokenut siitä oman osuuteni.

Mutta fyysinen tuska oli aina fyysistä. Se ei hellittänyt millään ja tuntui vain pahenevan ajan kanssa, vaikka sen pitäisi mennä toisinpäin. Siihen luuli tottuvansa, mutta ei jatkuvaan piinaan ja kidutukseen, joka ei jättänyt kehoa rauhaan, voinut valmistautua mitenkään.

Ei kivusta päässyt eroon, vaikka kuinka yritti ajatella jotain muuta. Mikään asento ei tuntunut hyvältä. Tuska oli läsnä, vaikka olisi täysin paikoillaan. Lihakset pysyivät jännittyneenä ja tärinä vain paheni ilman mitään kontrollia.

Sellainen kipu vei järjen ihan yhtä helposti kuin henkinen tuska.

Ajattelin taas Kierania.

Pitikö hän satuttamisesta? Pitikö hän minun satuttamisestani? Oliko hän halunnut nähdä minun kouristelevan kivusta? Olivatko kyyneleet antaneet tälle tyydytystä?

Olin joskus luullut, että me voisimme olla normaali pari. Kun hän vei minut Josen keikalle ja jatkoimme siitä minun luokse, olin ollut maailman onnellisin. Silloin olisin tehnyt mitä vain, jotta olisin saanut Kieranin itselleni.

Unelmoin yhteisestä kodista, pitkistä läheisyydentäyteisistä aamuista, lohduttavista halauksista sanojen ollessa hyödyttömiä, syvistä suudelmista ja loputtomista öistä.

En ollut uskonut koskaan, en milloinkaan, että voisin päätyä vielä tähän. Yksin pimeään huoneeseen, liikkumattomaksi sidottuna, Kieranin luomat haavat ja ruhjeet kuluttamassa kehoani loppuun.

Tätähän minä halusin. Olin suorastaan kerjännyt kohtaloani. Olin seurannut häntä, kaikkialle. Annoin anteeksi, kun hän sitä pyysi, aina vain. Kerta toisensa jälkeen, vaikka näin mitä hän teki. Vaikka näin, ettei hän ollut se Kieran, joksi olin tätä luullut. Silti en lähtenyt. En koskaan. Tein mitä tahansa hänen takiaan, kestin kaiken mahdollisen, vain jotta Kieran olisi minun edes hetken.

Ja tähän se oli johtanut.

Kävin mielessäni läpi kaikkia tapahtumia uudestaan ja uudestaan, kymmeniä kertoja. Ne muuttuivat sekaviksi. Asiat, jotka olivat ennen käyneet järkeen, vaikuttivat nyt oudoilta ja vierailta, kuin katsoisi samaa kuvaa liian kauan.

Koska kaikki oli mennyt pieleen? Kun yritin lähteä hänen luotaan? Kun kysyin Rikolta Kieranin oikeaa nimeä? Vai jo paljon, paljon aikaisemmin? Sen jälkeen mitä tein Pepille? Kun lähdin Rikon asunnolta Kieranin mukaan? Kun sanoin rakastavani häntä ensimmäisen kerran? Kun olin vaatinut saada jäädä tämän rinnalle? Kun Kieran oli tappanut sinut ja Kristianin? Kun lähdin kapakasta tämän perään? Kun seurasin ja tarkkailin häntä? Kun näin ne vihreät silmät, ja luulin sen olevan ensimmäinen kerta, Kieranin auttaessa minua? Vai jo silloin, kun olin päästänyt sateessa värjöttelevän nuoren pojan korjaamolle nukkumaan?

En tiennyt oikeaa vastusta. Ehkä sellaista ei ollut, tai sitten se oli kaikki niistä.

Sängyn patja oli pehmeä, melkein upottava, mutta silti jokainen pienikin liike tuntui ruumissani, kuin olisin maannut punaisena hehkuvien metallipiikkien päällä. Käteni ja jalkani olivat ääriasentoihin taivutettuina, olin ojentuneena koko pituudeltani. Kieran oli tiennyt mitä teki.

Jättäisikö hän minut tänne? Ilmoittaisiko olinpaikkani viranomaisille, kun oli itse turvallisesti meren toisella puolella, jotta saisin kaikki syyt niskoilleni? Halusiko tämä minun selvittävän itse keinon irti kahleista? Palaisiko hän?

Minä rakastin Kierania edelleen, kaikesta huolimatta... Mutta vihasin myös, enemmän kuin ketään. Kukaan ei ollut koskaan saanut minua tuntemaan samalla tavalla kuin hän, niin voimakkaasti. Kukaan ei ollut myöskään satuttanut minua näin pahasti. Kukaan ei ollut repinyt sydäntäni ja ruumistani riekaleiksi samalla kertaa.