Luku 3

936 58 26
                                    

Hissin ovet avautuivat yhdennäksessä kerroksessa. Kävelin käytävän päässä olevan oven eteen. Postiluukun yläpuolella oli mustalla pohjalla meidän kaikkien neljän sukunimet valkoisilla kirjaimilla aakkosjärjestyksessä. Halsi, Salin, Suvanto ja Tamminen. Nimien näkeminen helpotti ahdistusta ihan aavistuksen verran. Omani oli uusin ja jo toisena luettelossa.

Avasin oven housujentaskusta kaivamilla avaimillani ja astelin sisälle ahtaaseen eteiseen. Asunnossa oli hiljaista, kuten yleensä. Muut olivat luultavasti kaupungilla tai tekemässä jossain kouluhommia. Kämäisen kerrostalon takia seinät olivat pahvia ja jokainen kolahdus naapurissa kuului niiden läpi. Opiskelu täällä oli mahdotonta, kun joku oli kuitenkin aina poraamassa seiniin alakerroksissa tai jonkun kakara huusi yläkerrassa.

Riisuin kenkäni ja vilkaisin eteisen seinällä olevaa isoa peiliä. Taru oli halunnut sen siihen. Minua peili vain ärsytti. Se oli kuin julma muistutus nähdessäni peilikuvani siitä. Katso nyt itseäsi. Hintelää ja pientä vartaloasi, harmaita tylsiä silmiäsi ja tummia hiuksiasi, joiden olet taas antanut kasvaa ihan liian pitkiksi. Liian suuressa hupparissa ja haljenneella huulella näytät ihan kodittomalta. Ihme, ettei ihmiset ylitä katua, kun tulet vastaan.

Huppari. Se oli Kieranin huppari, minä tajusin yllättäen. Omani oli jäänyt hänen luokseen. Samoin takki. Helvetti, niitä vaatteita en tulisi näkemään enää ikinä. Enkä Kierania. En pystyisi enää kohtaamaan häntä. En sen perkeleen hermoromahduksen jälkeen. Vatsassani kouraisi inhottavasti.

-Asser, mitä helvettiä?! Kuulin tutun äänen huudahtavan. Ilmeisesti hän sitten olikin täällä. Käännyin katsomaan keittiön suuntaan ja goottitytön kasvoilla oli pelästynyt ilme. Hän oli huomannut rystyseni. Tummaksi kuivunut veri oli saanut oikean käden näyttämään pahemmalta kuin se oikeasti oli. Nadi nosti katseensa ja näki ilmeisesti huuleni, sillä tämän kulmat menivät kurttuun.

-Mitä? minä ihmettelin.

-Miten niin mitä? Jätkä tulee kotiin piestynä ihan kuin se ei olisi mitään. Tule. Toi pitää laittaa pakettiin ennen ku se tulehtuu, Nadi sanoi päättäväisesti ja tuli luokseni. Hän tarttui ranteeseeni ja johdatti perässään keittiöön, jossa laittoi hanasta valumaan lämmintä vettä ja veti käteni virran alle tosi isosiskomaisesti. Purin hampaat yhteen, kun vesi kirveli avonaisissa haavoissa, mutta hinkkasin silti veren iholta. Hailakan punainen vesi valui viemäriin.

Nadilta meni hetki etsiä ensiapulaukku. Kämpässä oli sellainen, mutta sille ei ollut paljon käyttöä. Yhden ainoan kerran muistan, kun Niklas oli viiltänyt veitsellä käteensä leikatessaan sipulia. Taru oli mennyt ihan paniikkiin verta nähdessään ja minä yritin rauhoitella sitä, Niken naureskellessa vieressä ja heittäessään omaa tyhmää läppäänsä, vaikka tämän käden haava vuosi sen verran, että ensiapuun lähtö ei ollut kovin kaukana.

Silloin Nadia oli kietonut Niklaksen käden sideharsoon samalla tavalla kuin minun nyt. Muutaman kerran tiukasti kämmenen ympäri ja sitten vielä vuorotellen alempaa vinosti peukalon päältä tukea antamaan. Hän ei kysellyt onneksi enempää tapahtumista. Sellainen hän oli. Sellaisia me kaikki neljä olimme. Annoimme toisillemme yksityisyyttä. Vaikka olin kyllä huomannut miten Nadi ihmetteli, miten sain yksin tuhlattua kaupungilla niin paljon aikaa, jonne sanoin töiden jälkeen aina meneväni.

-Ootko sä yhtään kattonu niitä opiskelupaikkoja? Nadi kysyi laittaessaan laukkua takaisin paikoilleen. Minä pyörittelin harsoon käärittyä kättäni ja huokaisin hiukan. Minä tiesin, että hän tarkoitti vain hyvää, mutta se ei suostunut ymmärtämään miksi en halunnut jatkaa opiskelua.

-Kaupungissa on hyviä mahdollisuuksia. Aikuislinjoja ja iltakouluja myös. Voisit käydä lukion loppuun ja kirjoittaa ylioppilaaksi töiden ohella, hän ehdotti kannustavasti. Nadilla ei ollut sisaruksia, mutta hänessä oli silti se isosiskomainen olemus. Se saattoi johtua myös siitä, että tämä oli minua muutaman vuoden vanhempi.

ViattomatWhere stories live. Discover now