Viattomat

Luku 12

Asunnossa alkoi hämärtymään ja varjot muuttuivat haaleammiksi. Taivas oli pilvinen ja alhaalla kadulla katulamput syttyivät. Aurinko oli laskenut. Pitkä katu valaistui ja halkeillut asfaltti näytti haalean keltaiselta lämpimän valon alla. Vain muutama kävelijä kulki ohitse matkalla kukin mihinkin.

Siirsin verhon nopeasti takaisin ikkunan eteen ja astuin askeleen taaemmas, kun olin huomaavinani myöhäisen lenkkeilijän vilkaisevan ikkunan suuntaan.

Nälkä kurni vatsassani. Jääkaapissa olisi ollut jotain syötävääkin, mutta sen ajatteleminen etoi ja olisin kuitenkin oksentanut kaiken pihalle muutamassa minuutissa.

Päänsärky, jota takaraivon ruhje aiheutti, helpottui hiljalleen puoli tuntia sitten ottamani särkylääkkeen alkaessa vaikuttaa. Soikeita kapseleita oli mennyt viimeisten pävien aikana enemmän kun halusin myöntää.

Kieranin lähdöstä oli jo yli kuusitoista tuntia, eikä hänestä kuulunut vieläkään. Olin jopa laittanut puhelimeni uudestaan päälle monen päivän jälkeen, jos hän vaikka soittaisi tai laittaisi viestiä. Mutta sekin oli osoittautunut turhaksi.

Toisaalta toivoin hänen palaavan, mutta pieni osa minusta ei voinut olla unohtamatta hänen viimeisiä sanojaan minulle viime yönä ennen lähtöään. Vilkaisin parvekkeen ovea, mutta käänsin katseeni nopeasti pois ennen kuin ajattelisin tai tekisin jotain todella tyhmää.

Vilkaisin kadulle vielä kerran verhon raosta. Sitten kuulin ohuiden seinien läpi, että oven takana oli joku. Ehdin jo innostua ja lähdin eteistä kohti. Pettymys vihloi inhottavasti, kun ainoastaan muutama kirje ja sanomalehti putosivat postiluukusta. Askeleet lähtivät ovelta ja kuuluivat pian kopisevina portaista.

Nostin postin laiskasti lattialta ja lähdin kävelemään keittiötä kohti. Päällimmäisenä oli kasa mainoksia ja kuponkeja pikaruokapaikkoihin. Taru oli vihannut ilmaisjakeluita ja oli kuulemma heti ensimmäisenä päivänä muutettuaan asuntoon teipannut oveen lapun, jossa mainosten jako kiellettiin. Riko ei vaikuttanut tyypiltä, joka vaivautuisi jotain sellaista tekemään.

Mainosten alta paljastuin muutama kirje pankista, joita en tietenkään avannut. Laitoin kaiken muun keittiönpöydälle ja vedin sanomalehden pinkan alta.

Suurella fontilla kanteen kirjoitettu uutinen pisti silmääni ja tunsin pelon, paniikin, järkytyksen ja kauhun aallon kulkevan lävitseni saaden silmäni laajenemaan ja kehon vapisemaan kauttaltaan. Minun oli pakko istua alas tuolille.

Poliisi on ottanut uuden linjan ja tutkii viime lauantain tapaturmaa nyt virallisesti henkirikoksena.

En voinut uskoa sitä todeksi. Tiesikö Kieran? Tämänkö takia hänellä kesti niin kauan? Voiko olla, että Kieran on jo jäänyt kiinni? Mitä se tarkoittaa minun osaltani? Pitääkö minun piilotella täällä vai menenkö suoraan poliisiasemalle, jos hän ei ilmesty huomiseen mennessä? Ehkä minun pitäisi soittaa Kieranille? Mutta jos hän on jo jäänyt kiinni, niin hänen puhelimensa on totta kai otettu ensimmäisenä. Pystyykö olinpaikkaani saamaan selville, jos soitan? Entä jos laitan viestiä Kieranin puhelimeen?

Pakotin itseni rauhoittumaan ja ajattelemaan järkevästi. Viimeinen asia, mitä Kieran minulta nyt haluaisi on, että toimin harkitsemattomasti. Tapaustahan on alettu vasta tutkimaan henkirikoksena, niinhän otsikko sanoi. Ei se tarkoita, että poliisi olisi vielä lähelläkään tapauksen selvittämistä, vai mitä?

Käänsin aukeamalle, johon koko uutinen oli huolellisesti kirjoitettu. En päässyt lukemaan leipätekstiä lainkaan, sillä kaksi sivulla näkyvää vierekkäistä kuvaa varastivat huomioni ensimmäisellä vilkaisulla täysin.

Ensimmäisessä kuvassa oli sinä ja toisessa Kristian. Ikänne ja kokonimenne lukivat alapuolella.

Kristian Norren, 27
- - - - -   - - - - - - , 20