Viattomat

Luku 8

-A-Asser? Sanoessasi nimeni, silmäsi laajenivat ihmetyksestä ja otit askeleen taaksepäin.

Hetken me molemmat vain seisoimme siinä. Tunsin satoja tunteita samaan aikaan enkä tiennyt mikä niistä oli vahvin. Ihan yhtä paljon halusin lähteä pakoon kuin lyödä nyrkin keskelle naamaasi.

Sinun silmiäsi oli vaikea lukea.

-Oletko sä Asser? Mä olen kuullut jonkin verran sinusta, mies, joka kanssasi oli, sanoi ja astui eteesi katsoen suoraan silmiini. Hänen sinisissä silmissään ei ollut enää samaa lempeää katsetta kuin aiemmin illalla auttaessaan minua. Jälleen yritin miettiä missä olin hänet nähnyt. Vastaus oli palaamassa jo mieleeni, mutta äänesi keskeytti ajatukseni.

-Kristian, älä, sinä pyysit ja vedit miehen, Kristianin, kauemmas. Katsoitte toisianne hetken ja minä tajusin. Ei siitä ollut epäilystäkään. Muistin kaikki ne alentavat sanat, joilla olit minua haukkunut, joista hinttari ja neiti olivat vain yhdet esimerkit. Kaikki mitä sinä teit... Olisihan se pitänyt arvata. Kristian on poikaystäväsi.

Ja sinä olit valehdellut hänelle minusta. Kuten kaikille muillekin. Et kestänyt sitä, mitä olit minulle tehnyt, joten olit sepitellyt Kristianille satuja lapsuudestasi, jotta omatuntosi kestäisi. Eihän kukaan muuten voisi rakastaa sinua, varsinkaan kukaan Kristianin kaltainen, joka oli auttanut minua vaikka ei tiennyt minusta mitään. Sait muut aina uskomaan sinua ja valheitasi. Olit mestari näyttelemään viatonta. Minua oksetti.

Katsoit Kristiania hetken ihan kuin puhuisitte toisillenne äänettömästi. Näytit lyhyeltä hänen rinnallaan. Ohitsemme käveli ihmisiä, mutta minä keksityin vain sinuun. Lopulta Kristian näytti luovuttavan ja sinä tulit lähemmäs minua, kohdaten jälleen katseeni. Tällä kertaa näytit melkein hermostuneelta. Minä pysyin vain paikoillani aivan kuten tähänkin asti. Miksi sinun oli täytynyt ilmestyä nyt? Juuri, kun olin alkanut unohtaa...

-Mä haluan sun vain tietävän, etten ole enää sama henkilö kuin silloin. Mä sain myös apua ja voin nyt paljon paremmin, sanoit. Välillemme laskeutui hiljaisuus.

-Etkö sä aio sanoa mitään? Sinä ihmettelit, kun seisoin edelleen vain paikoillani avaamatta suutani.

Minä olisin halunnut huutaa päin kasvojasi ja käskeä sinua olemaan hiljaa. En uskonut sanaakaan puheistasi enkä halunnut kuulla enempää. En enää yhtään enempää. Turpa kiinni! Pidä se suusi kiinni! Ole hiljaa! Ole hiljaa!!

Mutta en sanonut mitään... koska minua pelotti. Pelotti, että aiot sanoa jotain, mitä sinun ei pitäisi. Tiesin, että ympärillämme oli ihmisiä, etkä voisi tehdä minulle mitään, mutta silti pelkkä katseesi sai sydämeni hakkaamaan, kämmenet hikoamaan, adrenaliinin virtaamaan ja katseeni etsimään kaikkia paon mahdollisuuksia. Luulin, että olisin päässyt siitä pelosta yli vuosien aikana, mutta ei kai jotain ytimeen asti pinttynyttä voi unohtaa.

Olin hiljaa, koska sinä olit opettanut minut siihen. Pysyin paikoillani, koska sitä minulta olit aina odottanut. Avun huutaminen, vastaväitteet, pakoon lähteminen tai takaisin kamppailu johti kipuun, särkyyn, mustelmiin, viiltoihin ja murtuneisiin luihin.

En kestänyt sitä tunnetta enää. Tunnetta, että olin taas nuori ja täysin sinun valtasi alaisena. Hallitsit silloin jokaista päivääni. Jokaista ajatusta.

Tunsin itseni pieneksi ja heikoksi, kun olit lähelläni. Näin edelleen varoittavan katseesi kentän toisella puolella olevasta katsomosta. Näin tupakan virnistävillä huulillasi. Näin arpiset rystysesi ja takkisi taskusta pilkistävän veitsen.

Tunsin samaa pelkoa kuin silloin. Samaa henkeä salpaavaa ja ajatukset pysäyttävää kauhua.

Yhtäkkiä sinä tartuit kiinni ranteestani, ihan kuin olisit tajunnut aikeeni, ja estit minua lähtemästä. Koko kehoni jähmettyi paikoilleen.