Viattomat

Luku 1

Pitkän odotuksen jälkeen bussi ajoi pysäkille. Olisin päässyt kolmella aikaisemmallakin, mutta juuri tällä matkustaminen oli minulle jo rutiini. Jos joku työkavereistani kysyi miksen matkustanut heidän kanssaan samalla bussilla, joka tuli pysäkille vain viisi minuuttia työvuoron loputtua ja joka ajoi molempien kotien ohi, vastasin käveleväni mielummin. Mutta jäin odottamaan. Jäin odottamaan ylimääräiset puoli tuntia vain, jotta näkisin hänet edes vilaukselta.

Leimasin bussikorttini laitteeseen ja kävelin penkkien ja ihmisten sekamelskaan. Etsin kuumeisesti katseellani tuttuja kasvoja lukuisten muiden joukosta, mutta pettymys pyyhkäisi ylitseni. Se tuntui, kuin sydämeeni olisi isketty tikari. Hän ei ollut täällä.

Auto lähti liikkeelle ja minä nytkähdin eteenpäin. Kompuroin hetken, kunnes sain tartuttua käytävän pylvääseen. Aiemmin pitkän miehen taakse kätkeytyneet kasvot tulivat esiin ja kylmiä väreitä kulki selkärankaani pitkin. Käteni hikosivat enkä voinut olla tuijottamatta.

Siinä hän oli. Kieran. Minun Kieran.

Hän selasi puhelintaan ja näytti hiukan alakuloiselta. Tekisin mitä vain, jotta saisin hänet hymyilemään. Jotta Kieran hymyilisi minulle niin kuin silloin.

En ikinä unohda sitä päivää monta kuukautta sitten. Olin etsinyt töitä jo ties kuinka kauan lopetettuani edellisessä paikassa, kunnes lopulta minut palkattiin huoltoasemalle kaupungin laitamille lähelle naapurustoa, jolla ei ollut kovin hyvä maine.

Kaikki oli mennyt hyvin, kunnes yksi päivä, kun olin töissä yksin, sisälle astui kaksi poikaa. Näin heti, että heistä tulisi koitumaan harmia, vaikka olivatkin minua nuorempia. Kaksikko kulki ympäri myymälää eivätkä edes yrittäneet piilotella kerätessään olutta kylmäkaapista reppuun. Varastaminen oli ongelma ja pomoni oli painottanut, että antaisi potkut jokaiselle, jos sallisinme sen vielä tapahtua. Siksi minä keräsin kaiken rohkeuteni ja sanoin, että heidän pitäisi maksaa, poikien kävellessä uloskäyntiä kohti.

Kaksikko katseli minua naureskellen. He kävelivät tiskille ja toinen niistä jäi nojaamaan sitä vasten. En pitänyt siitä kuinka he katsoivat minua. Kasvoilla ilkeät virneet. Kysyivät sitten mitä ajattelin tehdä asialle. Pyysin uudestaan heitä maksamaan, mutta sain vastaukseksi lisää naurua. Myymälässä ei näkynyt ketään muuta meidän kolmen lisäksi ja siinä vaiheessa toivoin vain, että he lähtisivät. Mustin kuulleni että näillä kulmilla joku oltiin potkittu sairaalakuntoon vain muutama päivä aiemmin.

Tiskiä vasten nojaava poika kysyi olinko yksin töissä. Minä välttelin hänen katsettaan enkä tiennyt mitä vastaisin. Yhtäkkiä hän tarttui firman logolla varustetun t-paitani kaulukseen ja riuhtaisi minut tiskin yli lähemmäs itseään. Pystyin jo näkemään otsikot seuraavan päivän lehdessä: Huoltoaseman työntekijä hakattiin kuoliaaksi. Minusta kiinni pitelevä poika kysyi pilkaten, alkaisinko itkeämään.

En halunnut vastata, eikä minun tarvinnutkaan. Hänen oteensa irtosi ja näin kuinka paikalle tullut poika repi hänet irti minusta ja työnsi kauemmas. Jäin paikoilleni jähmettyneenä seuraamaan tilannetta, jossa minua puolustanut poika käski kaksikkoa painumaan helvettiin. Nuoremmat pojat eivät jääneet uhkailemaan häntä. Mulkoilivat vain pahasti ja lähtivät tönien toisiaan. Heillä oli jo repussa tölkit, joita olivat tulleet hakemaan.

Paikalle jäänyt poika kääntyi katsomaan minua. Jo silloin hän sai henkeni salpaantumaan ja sydämeni tykyttämään nopeammin. Poika kysyi olinko kunnossa ja minä kykenin juuri ja juuri nyökkäämään.

Hän sanoi nähneensä tilanteen ulkoa. Poika hämmästeli ihmisten käytöstä, mutta minä en pystynyt keskittymään tämän sanoihin. Pelkästään niihin upeisiin vihreisiin silmiin ja miellyttävän matalaan ääneen, jota olisin voinut kuunnella ikuisesti. Hän kysyi vielä olinko varmasti kunnossa, johon vastasin hiljaisella äänellä pärjääväni.