Viattomat

Luku 22

Kieran piti kädestäni kiinni koko matkan. Olimme kavunneet alas näkötornilta ja kävelimme metsän läpi, Kieranin tuntemia polkuja pitkin, kohti hänen kotikyläänsä. Aurinko jatkoi laskuaan ja vaaleanpunaisuus hävisi puiden latvojen läpi näkyvistä pilvistä. Taivas alkoi hämärtymään.

Me jatkoimme unelmointia. Suunnittelimme missä kaikkialla Eurooppaa aikoisimme käydä. Mihin jäisimme hiukan kauemmin, hankkisimme halvan asumispaikan, töitäkin joksikin aikaa, jotta rahat eivät pääsisi loppumaan, ja mihin jatkaisimme siitä taas muutaman kuukauden päästä.

En ole varma, olenko koskaan käynyt ulkomailla. Muistoni lapsuudesta ja pitkälti nuoruudestanikin olivat niin hataria, etten ole varma, olenko käynyt ikinä edes Ruotsin- tai Vironlaivalla. Ja mitä Kieranin nuoruusvuosista olin kuullut, veikkasin, ettei hänkään ollut paljoa reissannut. Tiesin Euroopan maista ne suosituimmat turistikohteet, joihin tietoni rajoittui, eikä hänkään vaikuttanut olevan sen enempää perillä miten kaikki oleellinen kuten, töiden löytäminen, maasta maahan rajojen yli matkustaminen tai edes asunnon saaminen, käytönnössä toimisi vieraissa valtioissa.

Mutta ei sen niin väliä. Me selvittäisimme kaiken sitten, kun aika koittaa. Eihän se niin vaikeaa voisi olla. Kunhan nyt pääsimme pois Suomesta.

Jotenkin se ajatus laittoi pysähtymään. Enää muutama päivä, sitten me ihan oikeasti voisimme lähteä. Yhtäkkiä maailma tuntui kauhean laajalta. En ollut asunut elämässäni kuin kahdessa kaupungissa, joista jälkimmäinen oli tuntunut paljon enemmän kodilta lähinnä Nadin, Tarun ja Niken ansiosta. Karu totuus oli, että jos kaikki menee suunnitelman mukaisesti, en näe heitä enää ikinä. Jos minä ja Kieran onnistumme lähtemään, emme voi enää koskaan palata Suomeen. Se tarkoitti, että voisin viimeinkin unohtaa menneen lopullisesti ja vielä Kieranin kanssa, mikä tekisi siitä entistäkin täydellisempää. Mutta silti sen kaiken ajattelu laittoi edelleen sisälmykset solmuun.

-Sä olet jotenkin kalpea, Kieran laittoi merkille vilkaistuaan minua. Olimme pysähtyneet ihan metsän laitaan, viimeisen alamäen juureen. Lehtimetsä oli yllättävän kaunis, kun sen läpi oli kävellyt. Ilmassa tuoksui koivun mahla. Minä pudistin aavistuksen päätäni.

-Mä en vain koskaan ole ollut ulkomailla... Se kaikki tuntuu niin suurelta, sanoin takeltaen. Vasta kaiken päästessä huuliltani, tajusin kuinka tyhmältä se kuulosti. Mä olin jo kauan sitten hyväksynyt, että moni asia tulisi muuttumaan radikaalisti. Mutta jotenkin se tuntui olevan nyt paljon konkreettisempaa, kun kaikkea piti miettiä suuremmassa mittakaavassa. Ja luultavasti juuri se toikin mieleen tilanteemme vakavuuden...

-Usko pois, minuakin huolestuttaa lähteminen ihan yhtä paljon. Mutta me selvitään tästä kyllä niin kuin kaikesta muustakin. Kaikki uusi on aina pelottavaa ja stressaavaa, se on ihan normaalia, Kieran sanoi huolettoman ymmärtäväisenä. Tuijottelin maahan ja potkin käpyjä ja lehtiä jalkojeni juuressa. Minä vain toivoin, että olisin voinut suhtautua tähän samalla tavalla kuin hän. Kieran äänensävystä huomasi, että vaikka hän otti asian tosissaan, oli tämä silti ehkä hiukan liian optimistinen sen suhteen. Tai siltä se ainakin vaikutti. Voi olla että hänkin mietti yhtä kuumeisesti kuinka moni asia voisi mennä pieleen hetkenä minä hyvänsä, mutta ei vain näyttänyt sitä minulle.

Kieran puristi kättäni lujemmin. Hänen kätensä oli isompi kuin omani, mutta silti sormet sopivat juuri täydellisellä tavalla yhteen. Lämpö sykki tämän kämmenestä omaani.

-Haluatko puhua jostain muusta? Kieran kysyi lempeästi ja minä nyökkäsin päätäni kiitollisena.

-Mitä sanot, jos hommattaisiin uusia vaatteita? Hän ehdotti hiukan kuijelevaan sävyyn, kun lähti johdattamaan minua taas polkua pitkin alaspäin. Kulmani kohosivat aavistuksen.