Viattomat

Luku 9

Käteni tärisivät. Kuivunut veri kiristeli iholla, mutta tuoreet kohdat näyttivät luonnottoman punaisilta kiiltäessään kirkkaan välkkyvän valon alla.

Minä en tuntenut mitään. En yhtään mitään.

Käteni olivat veren peitossa, mutta en tiennyt kenen se on. Kaikki oli hämärää ja sekavaa.

Kenen verta se oli? Kenen verta? Kenen? Kenen? Kenen?!

Sydän hakkasi rinnassani eikä henki kulkenut kunnolla. Nostin katseeni, kohtasin omat pelokkaat silmäni peilin kautta ja tajusin etteivät ainoastaan käteni olleet veressä. Kasvoni ja vaatteeni... kaikki punaiseksi värjäytyneenä kuin huonoissa kauhuelokuvissa. Mutta tämä veri ei ollut laihaa siirapin ja väriaineen sekoitusta. Tämä oli pistävän metallin hajuista, kaiken tahraavaa, paksua, nopeasti kuivuvaa verta. Oikeaa verta.

Alahuuleni väpätti, kun kyyneleet vuosivat poskilleni. Ne muodostivat kasvoilleni vaaleita raitoja verisen sotkun sekaan, kuin puroja.

Mitä olen tehnyt?

Kieran.

Ilmatiet tukkiva kauhu valtasi minut saaden koko kroppani lukkoon. Missä Kieran on? En muista. Minä en muista! Hän oli vieressäni äsken, vannon sen! Kieran... Minun kaunis Kieran...

Mitä minä olen tehnyt?

-Miksi sä edelleen vaan seisot siinä? Käännyin katsomaan äänen suuntaan. Kieran seisoi malttamattomana ovensuussa ja tuli ärtyneenä luokseni. Helpotuksen aalto sai väistyä, kun huomasin veriset käteni uudestaan, jotka Kieran veti avaamansa hanan alle. Hailakan punaiseksi värjäytynyttä vettä valui viemäriin.

Hengitykseni pihisi ja minun oli pakko sulkea silmäni. Epäselviä kuvia ilmestyi päähäni. Verta, kaikkialla. Kaksi ruumista makaamassa asfaltilla. Kieranin ankarat sanat ja vielä ankaremmat silmät. Luja puristus ranteessani. Hajonnut tuulilasi edessäni. Renkaiden sutiminen ja auton kääntyminen. Tietä, tietä, tietä. Uusi käännös ja puita kaikkialla. Ulos autosta, huppu päähän, katse alas, alemmas. Kävelyä heikoilla jaloilla, lisää kävelyä. Tutun huoltoaseman kirkkaat valot. Missä sun avaimet ovat? Ärähdys, käsi housujeni taskussa. Kliksahdus. Älä koske mihinkään. Vessan välkkyvä valo. Odota täällä ja pese toi helvetin veri pois.

-K-Kieran, minä sanoin heikolla ja käheällä äänellä, kun hän pesi kiireellä tiukasti ihooni kuivunutta verta tärisevistä käsistäni. Sinun silmäsi kummittelivat edessäni. Kauhistunut katseesi ja kätesi omalla verisellä kurkullasi. Sinua pelotti. Pelotti ihan hirveästi. Olin kauan unelmoinut, että saisin sinut pelkäämään henkesi edestä, samalla tavalla kuin minä aina pelkäsin. Mutta nyt en tiennyt mitä ajatella. Tiesin vain, että kaksi ihmistä oli juuri menettänyt henkensä.

Verta oli liikaa. Maistoin sen suussani, tunsin ihollani ja haistoin nenässäni. Se oli sinun vertasi.

-Kieran, toistin kuin nimen sanominen olisi ratkaisu kaikkiin ongelmiini. Mutta hän ei vastannut. Kieran otti kädellään kiinni niskastani ja pakotti minut kumartumaan kovakouraisesti lähemmäs lavuaaria. Itkin, nyyhkytin ja pidin heikoilla käsilläni kiinni posliinisista reunoista, Kieranin roiskiessa vettä verisille kasvoilleni ja hinkatessa tahroja irti. Hänen kosketuksensa sattui kohdissa, joihin sinä olit lyönyt. Mutta vaikka Kieran näki satuttavansa minua, hän ei lopettanut kasvojeni pesemistä ja piti minut tiukasti paikoillani.

Lopulta hän päästi irti ja minä pystyin taas seisomaan suorassa. Harmaan hupparini rinnus oli tahriintunut ja kirkas punainen oli muuttunut tummemmaksi. Kasvoni olivat suurimmaksi osaksi puhtaat, mutta verta oli vielä pakkautuneena pieniä määrinä silmänurkkiin, luomiin, nenän reunoille sekä suupieliin. Tummat hiukseni roikkuivat kasvoillani ja niissä kuivunut veri näkyi yhteenliimautuneina suortuvina.