hiljennetty

16

Joel Kaislaniemi

Olimme kävelleet Jasperin kanssa varmaan lähemmäs viiden kilometrin mittaisen lenkin, kun päädyimme takaisin sinne, mistä lähdimme alun perin. Olin pitänyt koko lenkin ajan Jasperia kädestä eikä häntä tuntunut haittaavan se ollenkaan. Päin vastoin, hän taisi jopa nauttia siitä, että kävelimme käsikädessä.

"Oli todella mukava käydä kävelyllä sun kanssasi, Joel", punaiset hiukset omaava poika sanoi minulle hymyillen. Hymyilin hänelle vastaukseksi ja toivoin, että hän ymmärsi minun olevani samaa mieltä hänen kanssaan. Ensimmäistä kertaa elämässäni tunsin olevani turvassa jonkun muunkin kuin vanhempieni tai serkkuni Tomaksen seurassa, ja se hämmästytti minua.

Jasper saattoi minut kotiovelleni asti, vaikka hän asui aivan toisessa suunnassa. Olin melko varma, että Jasper hiukan vältteli kotiinsa menemistä, mikä oli aivan ymmärrettävää, kun hänellä oli kertomansa mukaan haasteellinen tilanne setänsä kanssa. Hän ei ollut kertonut yksityiskohtia tilanteestaan, mutta se selkeästi vaivasi Jasperia. Olin varma, että mikäli hän olisi halunnut avautua kunnolla, hän olisi tehnyt niin.

Isä ja äiti olivat olohuoneessa sohvalla katsomassa televisiota, kun astuin ulko-ovesta sisälle. Molemmat käänsivät katseensa televisiosta minuun ja tervehdin heitä vilkuttamalla. "Oh, hello Joel! Did you have fun?" isä kysyi ja nyökkäsin hymyillen, "that's good! By the way, your cousin Tomas visited while you were out and told us to tell you that he said hello." Hymyilin ja istuin äidin viereen sohvalle.

"By the way Joel, where were you?" äiti kysyi, sillä hän oli tullut kotiin sillä aikaa, kun olin ollut kävelyllä Jasperin kanssa. "He took a walk with a friend of his, was his name Jasper?" isä selitti äidille ja nyökkäsin vahvistaakseni sekä hänen kertomuksensa että sen, että Jasper oli ollut se, jonka kanssa olin ollut. "Oh? Is he a new friend?" äiti kysyi ja nyökkäsin. Jossakin syvällä sisimmässäni toivoin tavallaan, että Jasper olisi enemmänkin kuin vain kaveri, mutta toisaalta halusin aivan rauhassa tutustua häneen.

***

Koko loppuviikko kului todella nopeasti ohi. En nähnyt Jasperia muuten kuin vilaukselta pari kertaa koulun käytävällä. Toivoin, että hänellä oli kaikki kunnossa ja että hän oli saanut selviteltyä ongelmat kotonaan.

Parhaillaan oli sunnuntai, ja istuin kotonani tekemässä koulutehtäviäni, joita oli yllättävän paljon. En tiedä, miten olin saanut kasattua itselleni nyt hirveän kasan koulutehtäviä, kun yleensä palautin kaikki palautettavat tehtävät huomattavan paljon ennen viimeisiä palautuspäiviä.

Sen lisäksi, että koulutehtäviä oli suuri määrä, seuraavalla viikolla tulisi kuluneeksi kymmenen vuotta siitä yhdestä tietystä traumaattisesta tapahtumasta, joka oli suurin syy sille, miksi lopetin puhumisen. Pelkästään jo tieto siitä, että kyseisen tapahtuman vuosipäivä lähestyi, nosti ahdistustasoni todella korkeiksi.

En tosin ollut ainoa, jota kyseisen päivän lähestyminen ahdisti. Ahdistuksen pystyi aistimaan myös molemmista vanhemmistani, erityisesti isästäni. Isäni normaalisti oli todella puhelias ja ylipäätään sosiaalinen, mutta näihin aikoihin hänestä tuli hiljainen eikä hän juuri halunnut kommunikoida muiden kuin minun ja äitini kanssa. Äitini taas hukutti itsensä töihin, jotta hänen ei tarvinnut ajatellakaan kyseistä meille kaikille kolmelle traumaattista tapahtumaa.

Tapahtumasta oli muistona arvet isäni kasvoissa ja minun jalassani. Me kaikki kolme olisimme halunneet vain unohtaa koko tapahtuman, mutta arpien johdosta se oli lähes mahdotonta.

Kyseinen päivä oli alkanut aivan normaalisti. Olin herännyt, syönyt aamupalaa vanhempieni kanssa ja lähtenyt kouluun bussilla. Myöskään koulupäiväni aikana ei ollut tapahtunut mitään erikoista. Olin saanut hirvittävän kasan läksyjä opettajaltani, joka oli opettanut meille hieman Amerikan historiasta, vaikkei kyseinen aihe juuri kuulunut 7-vuotiaille lapsille. Silloisen opettajani mielestä "meidän oli tärkeää oppia jo pienestä pitäen tuntemaan oman maamme historiaa". Olimme asuneet silloin vielä Amerikassa vanhempieni kanssa ja he olivat olleet yllättyneitä silloisen opettajani touhusta, kun kerroin heille heti sinä päivänä kotiin päästyäni siitä, että olimme opiskelleet kotimaamme historiaa koulussa.

Koko päivä kuitenkin sai negatiivisen käänteen illalla, kun olimme olleet kaupassa isäni kanssa. Olimme juuri päässeet kassajonoon, kun kaupan ovista astui sisään kaksi miestä, joiden tarkoituksena oli ryöstää kyseinen kauppa eivätkä he hyväksyneet kieltävää vastausta kassatyöntekijältä, joka oli aivan paniikissa ja joka yritti epätoivoisesti estää ryöstön tapahtumisen. Kuitenkin toisella miehistä oli ase ja toisella puukko, joilla he uhkailivat sekä työntekijöitä että asiakkaita, eikä kassalla ollut työntekijä halunnut saada osumaa kummastakaan, joten hän luovutti rahat miehille. 

Isäni ja minä teimme sen virheen, että menimme ryöstön väliin ennen kuin miehet kerkesivät poistumaan kaupasta. "Hey, you two! What the fuck are you doing?!" isäni oli huutanut miehille, "don't you have anything better to do than trying to rob a supermarket?!" Se oli virhe. "Why do you feel the need to steal money from a grocery store?" olin kysynyt toiselta heistä, mikä oli sekin ollut virhe. Kyseinen mies oli suuttunut kysymyksestäni, ja hän oli varmaankin juuri siitä syystä ampunut minua reiteen. Kyllä, aikuinen mies oli ampunut minua, silloin 7-vuotiasta lasta, reiteen. 

Isälläni oli ollut menossa nyrkkeilymatsi toisen ryöstäjän kanssa eikä hän alkuun huomannut, että olin saanut luodista. Sen huomattuaan hän yritti saada itsensä irti ryöstäjän otteesta, mutta epäonnistui siinä ja siitä syystä hän sai viillon kasvoihinsa puukosta. Kyseessä ei ollut mitenkään pieni viilto, se oli pitkä sekä syvä. Oli hyvin lähellä, että isä olisi menettänyt silmänsä, sillä puukko oli osunut hänen vasemman silmänsä kohdalle. 

En enää edes muista, miten kyseinen tilanne loppui tai miten pääsimme isäni kanssa sairaalaan, mutta heräsin sairaalassa ja äitini oli itkenyt sairaalasänkyni vieressä. En ollut koskaan nähnyt hänen itkevän niin paljon kuin hän itki sairaalassa. Muistan ajatelleeni silloin, että minun tulisi suojella äitiäni kaikelta. Ja niin olen yrittänytkin.

- - -

A/N: heipsan hopsan toverit! 

pahoittelen suuresti todella pitkää julkaisutaukoa tämän kirjan osalta. en jotenkin vain ole saanut tuotettua millään tasolla järkeen käyvää tekstiä, mutta nyt näyttäisi siltä, että sain taas vaihteeksi aikaiseksi järkevääkin tekstiä :D yeehaw xd

toivottavasti piditte tästä luvusta, ja nähdään toivottavasti taas piakkoin uuden luvun parissa! <3