hiljennetty

10

Joel Kaislaniemi

Kotona oli hiljaista. Ainoa ääni, jonka kuulin, oli jääkaapin hurina. Luulin, että jompi kumpi vanhemmistani olisi ollut kotona, mutten nähnyt kumpaakaan heistä. Se oli hassua, sillä en ollut yleensä koskaan yksin kotona.

Kun astuin keittiöön, huomasin pöydällä olevan lapun. Äiti oli kirjoittanut kyseiseen lappuun, että hän oli kaupassa ja että hän tulisi piakkoin kotiin. Isältä oli tullut kävellessäni viesti, jossa hän ilmoitti olevansa myöhään töissä. Se meinasi sitä, että olisimme tänä iltana äidin kanssa kahden.

Kuulin, kuinka ulko-ovi avautui. Käännyin katsomaan, kuka tulija oli, ja yllätyksekseni eteisessä seisoi Tomas. "Terppa Joel! Miten sä olet jo nyt kotona?" hän kysyi ja vilkaisin kelloa, joka näytti parhaillaan viittä vaille kolmea. Normaalisti olisin vielä viittä vaille neljään asti koulussa, mutta viimeisen tunnin peruuntumisen takia olin jo nyt kotona. "Aa niin, kun sulla olisi ollut matikkaa ja Anna-Kaisa oli poissa jo alkupäivästä", serkkuni tajusi ja nyökkäsin.

Tomas istuutui olohuoneemme sohvalle ja huokaisi. Hän näytti väsyneeltä, mikä ei ollut ihme, sillä hänellä oli tänä lukuvuonna jokaisessa jaksossa seitsemän kurssia meidän lukioltamme ja niiden lisäksi töitä iltaisin. Itseänikin väsyttäisi tuommoinen ahertaminen.

"Kuule Joel, mä en tiedä, miten mun pitäisi puhua sun kanssasi tästä asiasta tai pitäisikö mun edes puhua tästä, mutta puhun kuitenkin," serkkuni aloitti, "sähän tiedät, kuka on Jasper Stén?" Katsoin häntä hämmentyneenä hetken ennen kuin nyökkäsin. Miksi hän halusi puhua kanssani Jasperista? "Hyvä. Eli siis toivoisin, että antaisit hänelle mahdollisuuden. Jasper on huippu tyyppi ja olen varma, että teillä synkkaisi hyvin", Tomas selitti nopeasti yhteen putkeen.

Minulla oli monen monta kysymystä, jotka olisin halunnut esittää. Kasvoillani taisi olla todella hämmentynyt ilme, sillä Tomas päätti avata asiaa vielä lisää. "Sun ilmeestäsi päätellen sulla on paljon kysymyksiä", siinä hän oli oikeassa, "mutta mä en tiedä, mitä ne sun kysymykset ovat. Siis jos voisit vaikka kirjoittaa ne ylös, niin voin yrittää vastata parhaani mukaan niihin, okei?" Nyökkäsin ja kävin hakemassa nopeasti huoneestani vihon sekä kuulakärkikynän.

Miksi haluat, että annan mahdollisuuden Jasperille? Oli ensimmäinen kysymykseni Tomakselle. Näytin vihkoani hänelle, hän luki kysymyksen ja pysyi hetken hiljaa. "Mä toivon, ettet ota tätä seuraavaa lausettani minään loukkauksena tai muuna vastaavana", serkkuni aloitti varovasti, "mutta mun mielestäni Jasper voisi tuoda sun elämääsi jotakin uutta ja mä uskon, että sä voisit mahdollisesti kohdata sun demonisi hänen avullaan."

Katsoin serkkuani hämmentyneenä. Kohdata demonini? Jasperin, joka on yksi lukiomme – ellei jopa kaupunkimme – suosituimmista pojista, avulla? Oliko Jasper edes kiinnostunut pojista– ei kun hetkinen. Onhan hän. Ja hänellä on tunteita jotakin Joelia kohtaan. Oli 0,1 prosentin mahdollisuus, että kyseinen Joel-niminen henkilö olisin minä.

"Joel, kaikki okei?" Tomas kysyi ja istui edessäni huolestunut ilme kasvoillaan. Nyökkäsin vain, vaikka aivoni kävivät ylikierroksilla. Päätin yrittää jättää typerät ajatukseni huomioimatta, ja kirjoitin paperille toisen kysymyksen.

Mistä tunnet Jasperin? Serkkuni kasvoille nousi pieni hymy, kun hän luki kyseisen kysymyksen. "Oon ollut samoilla kursseilla kuin hän ja tehnyt ryhmätöitä hänen kanssaan. Niin, ja Chrisu on Jasperin kanssa samassa lätkäjoukkueessa!" Tomas selitti ja samalla sekunnilla hänen puhelimensa rupesi soimaan, "Chrisusta puheenollen. Mun pitänee varmaan lähteä kotia kohti ennen kuin se tomppeli huolestuu ja lähettää jonkin salapoliisin etsimään mut tai jotakin. Mutta oli kiva nähdä ja toivon, että harkitset mun ehdotustani!" Hän nousi sohvalta ja marssi ulos kotimme ovesta sanottuaan ensin heipat.

Christian, jota Tomas kutsui Chrisuksi, vaikkei Christian siitä pitänytkään, oli serkkuni poikaystävä. Hänet tunnettiin tarpeestaan ylisuojella serkkuani ja Tomas aina tasaisin väliajoin heitti siitä vitsiä, kuinka Christian lähettäisi hänen peräänsä salapoliisin, jos hän ei vastaisi puhelimeen. Kieltämättä he olivat todella hyvä pari.

Ei kulunut kauaa ennen kuin äiti astui kauppakassien kanssa ulko-ovesta sisälle. "Ai, hei Joel! Oliko sinulla kiva päivä koulussa?" hän kysyi heti ensimmäisenä ja näytin peukkua. Jos olen rehellinen, en tiedä, miten hän ja isä jaksavat sitä, etten puhu enää. Sen on oltava rankkaa myös heille.

Nousin sohvalta ja kävelin keittiöön auttaakseni äitiäni hänen ostostensa laittamisessa oikeille paikoille. Yhteistoimin siinä ei mennyt kauaa ja juuri, kun saimme homman valmiiksi, isä astui sisälle. "Good evening to the household!" hän sanoi hiukan sarkastisesti ja purskahdimme äidin kanssa nauruun. Isäkin lopulta liittyi nauruumme, ja me käkätimme valehtelematta ainakin kymmenen minuutin ajan.

"Well that was fun", isä totesi ja pyyhkäisi silmäkulmiaan, "I haven't laughed like that for a while." "Me neither", äiti sanoi vetäisten syvään henkeä. Pudistelin vain päätäni ja yritin olla repeämättä nauruun uudelleen. Se osottautui mahdottomaksi ja kohta olin käkättämässä yksinään keittiömme lattialla. "Joel, it wasn't that funny, was it?" isä kysyi minulta ja minä vain nyökkäsin jatkaen silti nauramista. Vanhempani vain pudistelivat huvittuneina päitään.