hiljennetty

08

Joel Kaislaniemi

Olin onnistunut koko maanantain välttelemään Jasperia ja hänen kaveriporukkaansa, vaikka se olikin osoittautunut hiukan haastavaksi. Olin muutamaan otteeseen nähnyt vilauksen Jasperin punaisesta hiuspehkosta, mutta onnekseni hän ei ollut huomannut minua.

Viimeisenä ollut matikan tuntini oli peruttu opettajan poissaolon takia, joten pääsin onnekseni 75 minuuttia aikaisemmin kuin yleensä. Se oli mukavaa. Vaikka pidinkin koulussa käymisestä, joskus se oli raskasta.

Laitoin äidilleni viestin ilmoittaakseni, että pääsin aikaisemmin koulusta ja olisin tulossa kotiin pian. Hän vastasi viestiini nopeasti toivottaen minut tervetulleeksi ja pieni hymy kohosi kasvoilleni. Astuin ulos koulurakennuksesta raikkaaseen ulkoilmaan ja vedin syvään henkeä. En tiedä, mikä siinä oli, että sisällä koulussa hengittäminen tuntui vaikealta.

Lähdin kävelemään kohti kotiani ja puolivälissä matkaa törmäsin johonkin. Tai oikeastaan johon kuhun, sillä tällä kertaa en ollut kävellyt päin seinää tai lamppupylvästä. Henkilö otti minusta kiinni ennen kuin kerkesin kaatua asfaltille selkä edellä. Katsoin hänen kasvojaan ja tunnistin miehen heti. Jasper Stén seisoi siinä ja piti minusta kiinni.

Pysyimme siinä hetken aikaa. Tuntui kuin aika olisi pysähtynyt. Tilanne oli kuin suoraan jostakin romanttisesta elokuvasta. Jasper oli todella komea, varsinkin läheltä.

Jasper taisi palata takaisin tähän todellisuuteen, sillä hetken päästä hän auttoi minut jaloilleni. Hymyilin hänelle kiitokseksi, mihin hän vastasi leveällä hymyllä. "Sori, kun törmäsin suhun. Olin aivan ajatuksissani, mun olisi pitänyt katsoa eteeni", Jasper pahoitteli, "sattuiko sua johonkin?" Pudistin päätäni saaden Jasperin vähän hämmentyneen näköiseksi. Olin varma, että hän ihmetteli sitä, miksi en puhunut.

Näytin hänelle etusormeani yrityksenäni pyytää häntä odottamaan ja kaivoin nopeasti pienen yhteen nidotun korttikasan, jota käytin joskus minulle vieraampien ihmisten kanssa kommunikoimiseen. Hän katsoi korttikasaani ihmeissään. Kun löysin oikean kortin, näytin sitä hänelle.

"Sä et puhu?" hän kysyi luettuaan kortissa olleen tekstin ja nyökkäsin. "Okei. Saanko kysyä, käytätkö sä viittomakieltä kommunikoimiseen?" Jasper kysyi ja pudistelin päätäni. Jasper vain nyökkäsi hymyillen ja hän kaivoi taskustaan paperin palan sekä kynän. Hän kirjoitti lapulle jotakin ennen kuin ojensi sen minulle. "Jos haluat joskus jutella, pistä viestiä. Ei ole toki pakko, mutta haluaisin tutustua suhun!" Jasper sanoi hymyillen ja nyökkäsin. Hän lähti jatkamaan matkaansa ja vilkutin hänelle.

Ehkä Jasper ei ollutkaan kauhea, vaikka olin aluksi luullut niin. Vain aika voisi osoittaa luuloni joko vääräksi tai oikeaksi.