hiljennetty

04

Joel Kaislaniemi

Kotiin päästyäni huokaisin helpotuksesta. Viikonlopun ansiosta minun ei tarvinnut nähdä ketään muita, kuin äitiäni ja isääni.

"Oh Joel, you're already here!" isä sanoi hymyillen, kun huomasi minun tulleen. Nyökkäsin vain hymyillen. "How was your day at school?" hän kysyi, mihin vastasin olkapäitäni kohauttamalla. "Okay. Nothing bad happened, right?" isä vielä kysyi ja minä pudistin päätäni. Hän nyökkäsi ja jatkoi ruokapöydällä olevien paperien, joiden oletin liittyvän jotenkin hänen työhönsä, lukemista. Itse jatkoin matkaani omaan huoneeseeni, joka oli vain vähän matkan päässä keittiöstä.

Huoneeseen päästyäni tajusin, että minun pitäisi joskus lähitulevaisuudessa siivota siellä. Mutta se päivä ei ollut vielä tänään, sillä koulu oli vienyt kaiken energiani. Sen sijaan istuin sängylleni ja katsoin seinällä olevaa kehystettyä kuvaa minusta ja vanhemmistani. Kyseinen kuva oli varmaankin lähemmäs kymmenen vuotta vanha, sillä se oli otettu Amerikassa vanhan kotimme pihalla.

Minulla ei ollut ikävä edellistä kotiamme. Siihen paikkaan liittyi todella paljon huonoja muistoja, ja olen onnellinen, että päätimme muuttaa Suomeen. Vaikkei elämä täälläkään ollut ihan hirveän ihanteellista.

"Joel? Oletko sinä kunnossa?" kuului äidin ääni ovelta ja tajusin hukkuneeni ajatuksiini. Nyökkäsin vastaukseksi samalla, kun käännyin katsomaan häntä. "Tapahtuiko koulussa mitään erikoista?" hän kysyi ja pudistin päätäni. Äiti hymyili minulle ja istui sitten viereeni sänkyni reunalle.

"Tiedäthän sinä, että minä ja isäsi molemmat rakastamme sinua todella paljon?" hän kysyi katsoen suoraan silmiini. Olisin halunnut kertoa hänelle, että minäkin rakastan heitä molempia, mutten kyennyt. Niinpä päädyin vain nyökkäämään ja halaamaan äitiäni.

En ollut puhunut yli kymmeneen vuoteen. Olin lopettanut sanoilla kommunikoimisen sen yhden päivän jälkeen. Pelkästään jo sen päivän ajatteleminen sai kylmät väreet kulkemaan selkärankaani pitkin.

Tunsin jonkun koskevan olkapäätäni, jolloin tajusin, että olin taas uppoutunut ajatuksiini. "Joel, hengitä rauhallisesti", äiti sanoi rauhallisella äänensävyllä enkä edes ollut tajunnut, että koko kehoni tärisi eikä hengitykseni kulkenut kunnolla. Keskityin muutamien minuuttien ajan ihan vain hengittämiseen ja kehoni täriseminen väheni huomattavasti.

"Ajattelit sitä päivää, eikö vain?" äiti kysyi ja nyökkäsin aavistuksen. Minusta tuntui pahalta olla taakka vanhemmilleni. "Joel-rakas, sinä et ole taakka meille. Tiedän, että ajattelet niin, mutta se ei ole totta." Nojasin päälläni äidin olkapäähän ja hän alkoi silittämään päätäni. Kuulin, kuinka huoneeni ovi aukesi, mitä seurasi rauhalliset askeleet. Kohta tunsin sängyn painuvan hiukan alas, kohta tunsinkin jo kädet kehoni ympärillä. Käänsin päätäni hiukan ja huomasin isän halaavan minua. "Everything alright?" isä kysyi, löysäten otettaan kehostani. Minä vain nyökkäsin, vaikka olisin halunnut sanoa, etten syvällä sisimmässäni ollut lähellekään kunnossa.