Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 6

Ennen kuin huomasinkaan, oli vierähtänyt parisen viikkoa muutosta. Elämä Oulussa alkoi asettumaan uomiinsa ja löysin Antonista ja uudesta kaveriporukastani uudet ystävät. Aloin viettämään Antonin kanssa vapaa-aikaa ja huomasin pojasta uusia piirteitä. Veikkaan, että äiti huomasi ensimmäisenä, että minun ja Antonin välillä on jotakin, mutta en enää tiedä onko se pelkkää ystävyyttä. Uskoisin, että se on pelkkää ystävyyttä, mutta olin huomannut Antonin vilkuilevan suuntaani jos on wanhoista puhe.

¤¤¤

Olin yllättäen päätynyt Kassun luokse elokuvailtaan Fridan, Lotan, Annan, Jaakon, Antonin ja Noelin kanssa. Istun upottavassa nojatuolissa ja kuuntelen huvittuneena Jaakon ja Antonin kinastelua siitä, että mikä leffa katottaisiin.

"Meillä muillahan ei ole sanavaltaa tässä?" Anna naurahti Noelin kainalosta. He edelleenkin väittivät suhteensa olevan pelkkää kaveruutta, mutta meillä muilla on oma käsityksemme heistä. Anton ja Jaakko lopettavat kinan ja huomaan Antonin etsivän katsettani. Kallistan päätäni, vieno hymynkare huulillani. Saan Antonin naurahtamaan ja kääntämään katseensa pois.

"Mun mielestä meidän pitää katsoa joku piirretty", Lotta kertoo mielipiteensä tullessaan keittiöstä popkornikulhon kanssa. Sen kaikki tiesivät, että Kassu ja Lotta ovat yhdessä, joten meille ei mikään ongelma se ole.

"Jep, vaikka Leijonakuningas", myöntelen ehdottaessani lempielokuvaani kautta aikojen. Muut myöntelevät, joten pian Leijonakuningas pyörii näytöllä. Kaikkien katseet ovat iskostuneet sinne, mutta tunnen siltikin jonkun katselevan minua. Käännän päätäni hieman vasemmalle ja huomaan Antonin katselevan minua hymyillen pienesti.

"Mehu loppui", kuulen Fridan sanahtavan sohvalta. Nousen hiljaa tuolista ja otan tyhjän kannun sohvapöydältä. Lähden täyttämään sitä keittiöön. Aikani mehutiivistettä etsittyäni, kuulen jonkun saapuvan keittiöön.

"Se on siellä alalaatikossa", kuulen Antonin äänen. Menen oikealle laatikolle ja poimin pullon sormiini. Kaadan tiivistettä kannuun. Kuulen Antonin askeleet takaani ja tunnen tuon tulevan taakseni. Suljen pullon hieman tärisevin sormin, en tiedä miksi. Anton tarttuu minua lantiosta ja pyöräyttää itseensä päin. Yritän vältellä miehen katsetta, mutta siltikin silmäni eksyvät tuon sinisiin silmiin. Hetkekään epäröimättä, Anton kumartuu ja suutelee minua röyhkeästi. Aivoni toinen puolisko haluaisi, että vastaan suudelmaan, mutta työnnän tuon kuitenkin pois.

"Mitä sä teet?" Kuulen äänessäni uteliaisuuden ja pelokkuuden sekoituksen. En ole valmis tähän. Vielä. Anton haroo hiuksiaan epäröiden.

"Mä luulin, että meidän välillä on jotain... erityistä", kuulen tuon vastaavan. Huokaisen pitkään. Olin minäkin sen huomannut. En vain halunnut suhdetta näin pian muuton jälkeen. Huomaan tuon puhelimen kilahtavan vieressäni pöydällä. Silmäni alkavat vetistämään lukiessani puolivahingossa viestin ja sen lähettäjän.

"Jotakin erityistä... senkin kusettaja", ojennan puhelimen Antonille, jonka silmät leviävät. En tiedä mistä se johtuu, mutta sen tiedän, että hän on pelkkä itsekeskeinen kusettaja.
"Pidä sen Ellen kanssa yhtä ihana ilta kuin eilen", sanon itkuisella äänellä viitaten viestiin. Tänään yhtä ihanan ilta kuin eilen? T: Elleeee. Siinä viestissä oli tarkalleen lukenut.

"Ilona, mä en tarkottanu!" Kuulen Antonin äänen omaan maailmaani. Se kuulostaa hieman hätääntyneeltä, ehkä myös katuvalta. Lähden keittiöstä, menen suoraan eteiseen ja kiskon kengät jalkaani. Otan takin naulakosta ja juoksen ulos räntäsateeseen. Nyt kun kasvoillani valuu sulava räntä, voin huoletta itkeä.

¤¤¤

Löydän itseni leikkipuiston keinusta, istumassa märkänä ja kohmeessa. Olen saanut ajatella tapahtunutta. Ehkä toimin liian hätäisesti, mutta minkäs sitä tunteilleen voi, varsinkin kun on se aika kuukaudesta, jolloin hormonitoiminta on totaalisesti sekaisin. Kuulen puhelimeni soivan. Otan sen taskusta kohmeisin sormin. Äiti. Hetken mietittyä, vastaan siihen.

"Ilona! Missäs meidän pikkuneiti marttyyri on? Anton on täällä huolesta sekaisin kun et vastaa puhelimeen! Olit näköjään suuttunut, mutta et ollut antanut hänen selittää!" Äidin vihainen ääni kuuluu puhelimestani. Hetkinen, mitä kaikkea Anton on kertonut niille? Mietin huolissani.

"No, siis ehkä mä hieman ylireagoin...", myönnän hiljaa. Kuulen äidin huokaisevan dramaattisesti langan toisessa päässä.

"Hieman? Neiti on hyvä ja tulee kotiin pyytämään tältä herrasmieheltä anteeksi!" Äiti kivahtaa antamatta minulle vastausmahdollisuutta.

¤¤¤

Olen saanut raahattuani itseni kotioven eteen. Antonin mauto on pihalla, joskin se vaikeuttaa asioita, että perheeni on kotona. Avaan oven varovasti ja lasken märän takkini penkille. Riisun kenkäni ja silitän jalkoihini ilmestynyttä Lunaa. Nostan kissan syliini, toivoen sen tuovan minulle turvaa.

"Anton on sinun huoneessasi", tunnen äidin katsovan minua pettyneenä.

"Äiti, se ei ollu kokonaan mun vika. Mistä minä olisin voinut tietää?" Tuhahdan vastalauseen. Tiedän, että äiti haluaa minun tuntevan oloni syylliseksi. Ja siinä hän totta vie onnistuu. Kävelen portaat ylös ja raotan huoneeni ovea. Anton kohottaa katseensa tuolistani.

"Ilona, se oli mun sisko. Hänellä on downin syndrooma. Eilen me vietettiin peli-ilta, pelattiin vain Ellen haluamia lautapelejä", Anton on noussut seisomaan. Päästän Lunan lattialle ja hautaan kasvoni käsiini. Miten saatoinkaan olla niin itsekäs, enkä ajatellut Antonia ollenkaan. Tunnen kuitenkin miehen käsivarsien kietoutuvat ympärille.

"Et voinu tietää...", Anton kuiskii korvaani. Niinpä, en voinutkaan tietää. Ei Anton ole ikinä puhunut Ellestä.

"Olin itsekäs enkä ajatellua sua", sanon totuuden mukaisesti, yrittäessäni pyyhkiä kyyneleitä kasvoiltani. Anton irrottautuu halista ja pyyhkäisee hihallaan poskiani saaden minut hymyilemään. Nyt kohottaudun varpailleni ja painan huuleni hellästi tuon huulia vasten. Paras suudelmani ikinä.

¤¤¤

"Sä varmaankin tiedät, että mä luultavasti en oo täällä vuoden päästä", Anton sanoo hieman haikean kuuloisena. "Joten meidän ei ehkä kannata alottaa mitään vakavaa", hän lisää leikkiessään hiuksillani. Olemme viimeisen tunnin vain makoilleet sängylläni ja jutelleet kaikki läpi.

"Miks? Mihin sä meet?" Kysyn huolestuneen kuuloisena ja sormeilen Antonin kädessä olevaa korua. Mihin hän nyt voisi kadota, juuri kun olemme vihdoin yhdessä.

"NHL", hän tiivistää yhteen ainokaiseen sanaan, saaden aivoni laukkaamaan. Jälleen kerran.

-----------------------------------------------------------------------------------------

Heissuli veiii! Takaisin täällä piiiiitkän tauon jälkeen. Tässä osassa oli romantiikkaa, mutta myöskin draamaa, mutta mietin oliko se hieman liikaa? Mut shippaatteko Ilonaa&Antonia? (: Ja kiitos voteista&kommenteista, ne merkkaa paljon!!