Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 19

Ajan mautoa varovaisesti sydän pamppailen. Mitä hittoa Anton voikaan keksiä tuommoisessa humalassa. Voi herran jumala mihin allikkoon olen taas itseni ahtanut.

"Mistä lähtien sulla on ollu kaksoissisko?" Anton sammaltaa ja puhuu pätkissä. Puren huultani.

"Anton, sä näät harhoja", mumisen ja vilkaisen jätkää. Hän näyttää siltä, että olisi oksentamassa juuri. Apua, mistä mä saan oksennuspussin? Panikoin ja yritän etsiä katseellani muovipussia tai vastaavaa. Turhaudun ja pysäytän mauton pientareelle. Aivoni meinaavat räjähtää, koska en enää ikinä halua kuskata kännistä ihmistä. Avaan oveni ja kävelen mauton toiselle puolelle avaamaan Antonin ovea.

"Tuu ulos pliis", rukoilen ja autan minua isokokoisemman Antonin pois autosta. Juuri parahiksi, sillä hän alkaa heti oksentamaan. Minua turhauttaa, mutta salaa olen onnellinen siitä, että saan hoivata Antonia. Haluan hänet takaisin, haluan normaalin elämämme takaisin. Yhteiset insideläpät, yhteiset hetken ja yhteiset jutut.

"Ilona sä näytät ihan hupsulta", Anton sammaltaa ja kohottaa päätänsä oksentamisen jälkeen. Mieleni tekisi oksentaa, koska jätkä puhuu niin inhottavasit & oksennusta on hänen suupielissään. Vastustelen oksentamista samalla kun pyyhkäisen taskustani löytyneellä paperilla Antonin suupielet puhtaiksi.

"Anton, mennään kotiin", sanon hieman voimattomasti ja katson kun tuo menee etupenkille. Kierrän mauton etupuolelle ja istahdan penkille. Vilkaisen Antonia, joka näyttää sekavalta niin kuin olettaisikin.

———

Vihdoin ja viimein selviämme kotiini. Ajan mauton autotalliin ja helpottuneena nojaan päätäni rattiin. Sammutan moottorin ja katsahdan Antoniin.

"Nyt ollaan kotona", kerron ja katson säälien kännistä jääkiekkoilijaa. Nyt vasta tajuan kuinka rakastunut olen tuohon pölkkypäähän, joka ei ajattele mitään, tekee asiat niinkuin haluaa ja näyttää niin suloiselta A I N A. Mikä parasta, lasteni isä on todella täydellinen isä lapsilleni. En voisi parempaa toivoa.

"Onko meillä yhteinen koti?" Anton sammaltaa verkkaisesti. Pidätän naurun sisälläni. Olen niin iloinen vaikka Anton on tuossa tilassa.

"Pian meillä on", pörrötän varovaisesti hänen hiuksiaan ja aukaisen sitten oven. Kierrän toiselle puolelle ja autan Antonin mautosta ja laitan ovet lukkoon. Tuen koko matkan sisälle jätkää, että hän ei kaadu tai mitään vastaavaa.

"Love u bebe", kuiskaan hiljaa aukaistessani talon ulko-oven lukosta. Anton ei näytä kuulevan, mutta pääasia on, että sain sanottua sen. Se tekee olostani vielä paremman. En ole enään se tyttö joka itki paskaa elämäänsä ja paskaa oloaan sängyssä.

Anton riisuu kenkänsä avustuksellani ja otan takin hänen yltään. Ihme kyllä se ei ole oksennuksessa, samaa en voisi sanoa sen alla olleesta paidasta. Tekisi mieli oksentaa pelkästä oksennuksen hajusta. Riisun omat ulkovaatteeni ja talutan jätkän pesuhuoneeseen.

"Riisu toi paita", pyydän ja Anton yrittää parhaansa riisuessaan oksennuksessa olevaa huppariaan. Nauran hänen yritykselleen ja autan hupparin pois. Pistän sen suoraan pesukoneeseen pyörimään ettei oksennus tarttuisi siihen kiinni.

———

Aamulla herään Antonin liikkumiseen huoneessani. Nousen istumaan ja hieron unisia silmiäni. Katson ympärilleni hieman hämmentyneenä. Mitä Anton meillä tekee? Tajuan kuitenkin pian.

"Söpöä, en tienny et oot pistäny tän seinälle", Anton hymyilee ja kuulostaa väsyneeltä. Hän näyttää kuvaa, jonka otimme kerran ollessamme heillä. Siinä on minä, Anton ja Elle.

"Totta kai pistin", hymähdän ja venyttelen raukeana. Kuva on minulle tärkeä, siinä on kaksi minulle tärkeää ihmistä.

"Olit muuten TOSI kännissä eilen", sanon ja painotan sanaa tosi. Antonin kasvoille kohoaa hento puna. Söpöä, että hän teki sen minun takiani, mutta fakta on se, että hän veti oikeasti överit.

"Älä muistuta, mua nolottaa liikaa", Anton kaatuu vierelleni ja vetää minut mukanaan sängyn pohjalle. Kikatan hiljaa.

"Sä näköjään annat mulle anteeksi", kuiskaan hiljaa ja piirtelen hänen selkäänsä kuvioita. Anton huokaisee ja suukottaa leukaani.

"No en mä voinu olla sulle enää vihanen ku tulit hakee mut sieltä ja näytit niin söpöltä aamulla ku nukuit", Anton hukuttaa kasvoni suudelmiin. Hymyilen kuin naantalin aurinko. Olen niiiiiiiiiiin onnellinen nyt, rakastan Antonia niin paljon, etten voi kuvailla sitä sanoilla.

"Löysitkö särkylääkettä?" Vaihdan puheenaihetta ja palaan Antonin hoivaamiseen. Hän nyökkää ja hymyilee.

"En mä muuten olis näin pirteä", Anton silittää vatsaani hellästi. Haluaisin pikkuperunat jo maailmaan, haluan muuttaa Amerikkaan, haluan jakaa elämäni Antonin kanssa.

"Love u bebe", kuiskaan hiljaa tietäen, että Anton nyt kuulee ja ymmärtää sen.

"Love u too babygirl", Anton kuiskaa takaisin. Hymyilen pienesti ja nousen istumaan. Anton hymyilee minulle sängynpohalta suloisesti ja se saa minut hymyilemään leveämmin.

"Mä oon päättäny, et mä ja pikkuperunat tullaan sun mukaan Amerikkaan. Eihän meijän pikku-Antonia voi päästää yksin minnekkään", kerron ja alan siivoamaan huonettani. Minua alkaa aina ärsyttämään jos huoneeni on edes vähän sotkussa, joten Anna nimittää minua siivousmaanikoksi. Vihaan siivoamista, mutta rakastan siisteyttä omassa huoneessani.

"Sä oot ihana. Ja pikkuperunat kans", Anton hymyilee vatsallaan sängyssä.

"Mä oon suunnitellu jo mitä kaikkee me tehään sillon ku mulla ei oo treenejä tai pelejä", kuulen innostuksen Antonin äänessä. Hymyilen ja asettelen kuvia seinälle hyvään järjestykseen. Ihana Anton kun miettii etukäteen kaikkea kivaa. Ainakaan ei ole rahasta pulaa.

"Tiedäks mitä", ajatus pälkähtää vasta nyt päähäni, mutta saan siitä huonon omatunnon. Anton ansaitsee KAIKEN rahan pitä perheemme tarvitsee. IHAN KAIKEN. Minä en ansaitse mitään. En kirjaimellisesti mitään. Amerikassa hoidan lapsia, missä välissä ehdin opiskella loppuun ja vielä käydä töissä?

"Sä joudut raatamaan sen rahan eteen millä eletään", totean ja istahdan sängyn laidalle. Anton huokaisee ja tiedän mitä hän aikoo sanoa. Jotakin, että Ilona, sä oot ihan hölmö tai vastaavaa.

"Sä oot ihan höpsö, sä raadat kotona kun hoidat niitä lapsia", Anton naurahtaa.

"Se on ainoa juttu mikä sun pitää tehdä. Sun pitää kasvattaa meijän pikkuperunoista kunnon kansalaisia sillon kun en oo kotona", Anton ottaa kasvoni käsiensä väliin. Hän saa nostettua epäröivän hymyn kasvoilleni ja pyyhkäistyä huoleni sivuun. Tiedän kyllä joidenkin ajattelevan, että olen Antonin kanssa vain rahan takia. Mutta se ei todellakaan ole totta. Rakastan Antonia ihan hiton paljon, sen olen jo niiiin monta kertaa todennut.

"Niistä tulee kunnon kansalaisia mun esimerkistä, ihan hyvä vaan et oot hallilla all the time", virnistän piristyneempänä. Anton nyrpistää nenäänsä ja saa minut kikattamaan. Antonin silmät ovat hänen äidiltään ja nenä samoin. Ne ovat niin tutut kun näen samat silmät toisellakin henkilöllä. Tajuan kuitenkin, että Antonilla on ruskeat hiukset, hänen äidillään ja Ellellä on mustat. Ruskeat tulevat siis hänen isältään.

"Anton, miks et ikinä puhu sun isästä?" Kysyn uteliaana. En oikeastaan ole kuullut Antonin isästä mitään, silloin tällöin jotakin, mutta Anton menee heti kuoreensa jos kuulee jotakin isästään. Kuten oletin, hän jäykistyy ja silmistä katoaa tuttu, turvallinen pilke. Niissä häivähtää jokin, kenties suru?

"Ilona, mä en voi ikinä antaa anteeks itelleni jos sulle käy samanlai ku sille tytölle", Anton puristaa käteni hänen käsiinsä. Olen erittäin hämmentynyt. Kenelle on käynyt ja mitä? Oliko se Antonin vika? Anton ilmeisesti huomaa hämmennykseni ja näen hänen kelaavan muistojaan taaksepäin.

"Mun iskä-", lause jää kesken kun Anton kokoaa itsensä. "-istuu vankilassa raiskauksesta." Kyyneleet alkavat valumaan Antonin poskilla. Omat silmäni kostuvat. Kamala isä. Inhottavaa. Miten ihmeessä? Ajatukset pyörivät päässäni.

"Kaikki on hyvin", kuiskaan ja pyyhkäisen peukaloillani kyyneleet pojan poskilta. Anton alkaa itkemään voimakkaammin. Suutelen kyyneliä pois hänen kasvoiltaan. Lopulta en erota hänen kyyneliään omistani.

——————————————————————
Hei! En oo ehtiny oikeen kirjottaa ku on pitäny ottaa tää lukion alku "tosissaan" ja sit ku kausi alko eilen ni totta kai piti katsoa Kärppien peli😂 mut nyt uutta osaa💘🤩