Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 20

Olen edelleenkin hieman järkyttynyt Antonin isästä selvinneestä salaisuudesta. Nyt ymmärrän miksi Anton ei ikinä puhu isästään tai muuttuu sulkeutuneeksi kuullessaan hänestä jotakin. Ymmärrän miksi Anton niin kovasti haluaa olla hyvä isä jo näin varhaisessa vaiheessa.

Aamun tapahtumien jälkeen makoilemme yhdessä sohvalla. Silittelen Antonin pehmoisia hiuksia. Nuuhkaisen niitä ja voisin hipsutella hänen päätään vaikka lopun ikäni.

"Ilona, mun isä raiskas 15-vuotiaan tytön", Antonin poikkeuksellisen hiljainen ääni kuiskaa. Silmäni kyyneltyvät. Anton ei todellakaan ansaitse isää, joka istuu seksuaalirikoksesta vankilassa. Eikä kukaan tyttö ansaitse tulla seksuaalisesti häirityksi. Minulla menee AINA tunteisiin naisten ja tyttöjen häirintä, ei kukaan ole tehnyt mitään, jotta ansaitsisi sellaisen kohtelun.

"Anton, ei sun oo pakko kertoa jos et halua", sanon huolehtivaisesti. En halua Antonin kärsivän muistoistaan, jotta voisi kertoa ne minulle. Välitän hänestä kuitenkin sen verran paljon, että en halua hänen kärsivän minun takiani.

"Sä oot eka joka kuulee siitä ja haluan kertoa sulle sen", Anton kohottautuu istumaan. Katson poikaystävääni surullisena hupparin hupun alta. Antonin kirkkaan siniset silmät ovat niin täydelliset, että voisin hukkua niihin. Niiden sinisen sävy on ihmeellinen, uppoan noihin silmiin. Otan Antonin kädet omiini ja koen rooliksini suojella Antonia. Suojella häntä kaikilta elämän vaaroilta niin kuin hän suojelee minua. Haluan tarjota haavoittuvaiselle kumppanilleni parhaan elämän kanssani mitä kuvitella saattaa. Parhaat hetket ja oman perheen. Rakkauden.

"Siitä on nyt kaks vuotta, mä ja se tyttö oltiin sillon parhaita kavereita. Me oltiin kasvettu yhdessä, oltiin ihan ku paita ja peppu", Anton aloittaa kertomuksensa. Silitän hänen käsiään rohkaisevasti, yrittäen lähettää hänelle sanattomia tsemppiviestejä.

"No, sit yks ilta olin lähteny äitin ja Ellen kans mummolaan ja en ollu kertonu sitä sille tytölle ku ei oltu nähty. Sit se ei saanu mun puhelimeen yhteyttä koska mun akku oli loppu. Sinä iltana iskä teki sen", Antonin ääni murtuu kun 17-vuotias nuori mies puhkeaa kyyneliin. Kurottaudun vetämään poikaystäväni haliin. Anton nyyhkyttää rintaani vasten. Upotan kasvoni pojan hiuksiin ja pidättelen kyyneleitä. En kykene uskomaan, että Anton on voinut kokea sellaista. En ymmärrä miten hän on selvinnyt näin kauan kertomatta kenellekkään.

"Se oli mun vika. Jos mulla ei ois loppunu akku, sitä ei olis tapahtunu", Anton nikottelee ja syyttelee itseään. Jokin minussa kuohahtaa ja kohotan pääni suuttuneena pojan hiuksista. Haluan puolustaa Antonia hänen omilta ajatuksiltaan. Hän ei ansaitse tulla lannistetuksi omien aivojensa toimesta. Hän ei ansaitse tulla lannistetuksi kenenkään toimesta.

"Anton, se ei ollu sun vika. Ei todellakaan. Se oli sun iskän vika. Ei sun", toistelen lausetta kunnes uskon sen alkavan uppoamaan Antonin tajuntaan. Tiedän, että muutos Antonissa tapahtuu hitaasti, hänestä voi kuoriutua aivan uusi ihminen näiden kokemuksien valossa. Tai sitten hän pysyy samana, ihanana Antonina, johon minä olen saanut tutustua. Josta on tullut toinen puoliskoni.

"Ilona, mun isä on raiskaaja. Vittu raiskaaja", Antonin silmissä näkyy silkkaa inhoa, ahdistusta ja paniikkia. Nyökyttelen ymmärryksen merkiksi. Silittelen Antonin hiuksia hellästi.

"Anton, se et sun isä on sellanen ei tarkota et sä oot sellanen. Sä oot ihana, täydellinen ja mun rakas poikaystävä, mun lasten isä ja monen nuoren tytön ja pojan idoli. Anton, sä oot enemmän ku sun isäs, sä oot enemmän ku pystyn sanoilla kertomaan", lopetan palopuheeni ja tunnen oloni lentäväksi. Sain tiivistettyä ajatukseni hyvin. Tarkoitan sitä mitä sanon. Sataprosenttisesti.

"Mä en ansaitse sua", kuulen pistävän rehellisen sävyn hänen äänessään. Huokaisen raskaasti. Olenhan minäkin vaikea persoona, joten Antonin vaikeus nyt tasapainottaa sen.

"Anton, mä en ansaitse sua. En sen jälkeen mitä oon tehny sulle", ääneni särkyy, mutta pidän kyyneleet sisälläni. Anton jähmettyy ja tunnen hänen lihastensa kiristyvän.

"Ilona, sä teit virheitä, mä tein virheitä, virheistä otetaan opiksi. Me molemmat ollaan kasvettu hitosti meidän yhteisten aikojen aikana, me ollaan kasvettu yhteen. Me ollaan vähän niinku kartta, joka on revitty kahtia. Jos palat erotetaan, molemmat on ihan eksyksissä. Ihan ku me kaks." On Antonin vuoro pitää palopuhe. Hän nousee istumaan ja ottaa kasvoni käsiinsä. Hymyilen mielipuolisesti, mutta minkäs sille voi kun pään sisällä räjähtelee ilotulituksia. Nyt tiedän Antonin tuntevan samoin. Literally same.

Anton painaa huulensa huulilleni ja tuntuu kuin kohtalomme yhdessä sinetöityisi ikuisiksi ajoiksi. Kunnes, kuulemme molemmat poikien räkätyksen olohuoneen ovelta.

"Ootte niin hauskoja, ihan ku rakkausleffojen päähenkilöt, imeliä puheita ja kohtauksia", Kaapo tyrskii ja rösähtää nojatuoliin. Linus istuu lattialle ja pyyhkii silmiään nyökytellen.

"Oi Anton, minä niiiiin rakastan sinuaaa! Voi Ilona, minä niiiniiiniiin rakastan sinua armaani", Linus imitoi kimakasti ja saa niskaansa heittämäni tyynyn. Kaapo hakkaa polviaan naurusta kippuralla.

"Ei voinu olla noi hauskaa", näytän pojille keskaria. Juuri silloin kun äiti tulee olohuoneeseen. Vedän äkkiä käteni alas ja yritän näyttää mahdollisimman enkelimäiseltä.

"Ilona! Ethän tehnyt sitä mitä kuvittelin nähneeni sinun tekevän?" Äiti kysyy ja kohottaa kulmaansa kysyvänä. Pudistan päätäni ja hymyilen kiltisti. Tai ainaki toivon sen näyttävän viattomalta. Kun äiti kääntää päänsä puhelimeensa, mulkaisen veljiäni vihaisesti. Anton virnuilee vieressäni ja läpsäisen häntä hellästi reidelle.

"Dramaattinen keskeytys", Anton kuiskaa korvaani ja nyökkään. Todellakin, en edes kuullut poikien tuloa, koska olin niin Antonin lumoissa. Söpöä ja noloa.

"Hain pojat hallilta ku tulin kotiin", äiti selittää ilmestymistään. Hän käy keittiössä viemässä auton avaimet ja tulee takaisin.

"Anton, siirrätkö sun mauton, armas puolisoni tulee illalla takas kotiin ja hänen pitää saada rakas autonsa autotalliin", äiti ehdottaa saaden hymyn huulilleni. Anton nousee ylös ja vetää minut mukanaan.

"Aattelin just lähteä, pitää mennä kotiin", Anton kertoo ja lähtee olohuoneesta. Kiipeämme yhdessä portaat ylös. On surullista, että näen Antonin seuraavan kerran vasta huomenna, mutta parempi sekin on kuin ei mitään.

"Nähää huomenna", kurkottaudun suukottamaan hänen huuliaan saaden ilotulitukset räjähtämään päässäni.

————————————————————————

Ootte toivonu uutta osaa, joten nauttikaa💘😂 Mulla alko just koeviikko, joten ei tuu nyt uusia osia ku pitää lukea kokeisiin🥴