Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 22

Aukaisen ruotsin kirjani aamulla syödessäni aamupalaa. Yritän lukea sanoja ja kertailla kielioppia, mutta päässäni pyörii vain iltapäivän ultra. Onneksi huomenna ei ole mitään koetta. Pystyn siis huomenna lukemaan torstain ja perjantain kokeisiin.

"Ilona, miten sun kokeet on muuten menny?" Äiti kyselee laittaessaan juustoa ja voita jääkaappiin. Lusikka pysähtyy matkalla suuhuni kun alan miettimään neutraalia vastausta.

"Hyvin huonosti", suuni möläyttää. Äiti katsahtaa minuun pettyneenä.

"Siis, ei hyvin eikä huonostikkaan", korjaan ja lisään enkelimäisen hymyn. Äiti hymähtää jotakin ja palaa touhujensa pariin. Luna tulee jalkoihini kiehnäämään, joten nostan sen salaa syliini. Eilen illalla kuiskuttelin sille kaikki salaisuuteni. Se on tapa, joka on ollut minulla jo 12-vuotiaasta saakka. Siitä asti kun Luna oli pikkupentu. Tai siis, pikkupirulainen.

Vien tyhjentyneen kulhoni tiskialtaaseen. Käyn huoneessani kiskomassa ylleni pehmeän hupparin ja colleget. Kuka nyt koeviikoilla jaksaa panostaa? En ainakaan minä. Otan repun mukaani ja tassuttelen keittiöön. Otan bussikortin kaapista ja huikkaan äidille moikat.

Antonilla alkoi koe jo kahdeksalta, joten joudun, kuvitelkaa JOUDUN, menemään bussilla tänään. No, näemme Antonin kanssa kuitenkin kolmen maissa, ultra on puoli neljä. Kävelen pysäkille kirpsakassa pakkasessa. Ajatukseni suuntautuvat kirjoituksiin. Missä välissä me Antonin kanssa kirjoitamme? Lukio jäänee kesken kun muutamme rapakon toiselle puolelle. Pikkuperunoiden kanssa. Taputan pikkumasuani hellästi.

———

Lasken bussikorttini kortinlukijaan ja menen istumaan. Kuten arvata saattaa, bussi on aivan täynnä. Ja suomalaiseen tyyliin ihmisten vapailla vieruspaikoilla on reppu tai laukku, ettei kukaan varmasti pääse istumaan viereen. Löydän kuitenkin yhden paikan, jossa ei ole reppua vierellä.

"Moi Ilona", kuulen liiankin tutun äänen viereltäni. Käännän päätäni hidastetusti. Paska.

"Pitkästä aikaa", Venla sanoo ja näyttää ihan ystävälliseltä. Kurtistan kulmiani. Mikä juoni tässä nyt on mukana?

"Hei Venla", vastaan kuitenkin yhtä ystävällisesti, joskin hieman hämmentyneenä. Nielaisen hieman ja käännän katseeni takaisin eteen. Onneksi kouluun ei kestä kauan, kiitos taivaalle etten joudu sietämään Venlaa kauempaa.

"Mitä sulle kuuluu?" Venla kuitenkin kysyy. En tiedä mistä se johtuu, kenties olisi aika haudata sotakirves ja ruveta neutraaleiksi, tuntemattomiksi ihmisiksi.

"Ihan hyvää. Mitä sulle?" Pakottaudun kysymään kohteliaasti takaisin. Yritän kaikkeni, jotta olisin ystävällinen. Venla ilmeisesti ilahtuu kun kysyn takaisin hänen kuulumisiaan.

"No, samoilla linjoilla ku sä", Venla vastaa ja kohauttaa olkiaan. VIHAAN tekoripsiä, joten minua inhottaa Venlan massiiviset ripset. Nyökkään ja hymyilen hämmentyneenä. Onneksi Venla ei enää puhua pukahda mitään, joten saan olla loppumatkan täysin rauhassa. Laitan Antonille hämmentyneitä snäppejä liittyen Venlaan. Harmikseni poikaystäväni on ilmeisemmin tekemässä koetta, koska ei avaa snäppejä.

Bussi pysähtyy ja hyppään pois kyydistä. Vedän hupun päähäni ja yritän olla välittämättä kylmästä. Talsin koululle ja etsin oikean luokan. Yritän vielä parhaani kerratessani sanoja. Opettaja, Minnaliisa Tapio, tulee luokalle ja avaa oven. Hän päästää oppilaat tiukkaan piinapenkkiinsä hymyillen leveästi. Voisinpa läiskäyttää kädessä olevan kirjani opettajan naamaan. Istun paikalleni Idan viereen. Ida on tuttuni, mutta emme ole varsinaisesti kavereita.

"Vetiks Anton oikeesti kännit viikonloppuna?" Ida kysyy siniset silmät suurina kuin lautaset. Mikä ihme ihmisiä vaivaa? Otan koneen repustani hidastetusti miettiessäni samalla hyvää vastausta.

"Joo", myönnän ja käynnistän koneeni. Menen suoraan nettiin ja sieltä Otavan kokeeseen.

"Siis, Siiri sano et Anton ois ollu sängyssä Venlan kanssa", Ida sanoo muka ohimennessään. Saanko nauraa? Anton ei ole kännissäkään niin typerä, että eksyisi Venlan pöksyihin. Jestas sentään ihmisten mielikuvitusta!

"Ehei, ei ollu", vakuutan pidätellessäni naurua. Luotan kultamuruuni 101%, joten ei Anton ole ollut Venlan kanssa sängyssä. Never. Ida näyttää hämmentyneeltä ja miettii selvästi vastaustaan.

"Siiri kyl sano niin", Ida kurtistaa kulmiaan. Meinaan purskahtaa nauruun.

"Se, että sun bestis on sanonu noin, ei meinaa et se on totta", kuiskaan hiljaa opettajan kävellessä ohitsemme. Ida näyttää pikkulapselta, jolta on viety tikkari kädestä. Hymyilen pahoittelevasti ja keskityn luokan edessä heiluvaan Minnaliisaan.

———

Missä oot? Oon oottanu sua jo vartin! Pistän Antonille äkäisenä viestiä. Vihaan odottelua, mutta en voi valittaa, koska myöhästelen liian usein. Anton on jumissa ruuhkassa ja hän lähti liian myöhään kotoaan. Olen ollut tänään kokeen jälkeen shoppailemassa, löysin supersöpön äitiyshupparin. Koe meni ihan hyvin vaikka en lukenutkaan. Onneksi siinä ei kysytty mitään supervaikeita asioita.

"Ilonaa, here I am", kuulen liiankin tutun äänen vierestäni. Anton kietoo hymyillen kätensä olkapäideni ympäri. Hän tietää, että meinaan pitää saarnan aikataulujen pitämisestä. Ennen kuin ehdin sanoa sanaakaan, hän virnistää tietävästi.

"Sä kusit sun kokeen ku näytät noin myrtsiltä", Anton sanoo ja ottaa kädestäni kiinni. Lähdemme kävelemään kohti neuvolaa. Naurahdan huvittuneena.

"Sä aina aliarvioit mut, mulla meni ihan hyvin", sanon ylpeänä itsestäni.

"Mut sä kusit", veikkaan tietäväisennäköisenä. Anton naurahtaa ja pörröttää toisella kädellään hiuksiani. Vihaan ja rakastan sitä kun hän koskee hiuksiini. Se on ristiriitaista, I know.

"Mistä sä oikeen tiesit?" Anton yrittää näyttää yllättyneeltä. Virnistän ja katson eteeni. Rakastan Antonia vain niin paljon, että hänen pienetkin eleensä saavat sydämeni pamppailemaan. Kuten se, että hän nytkin pyörittelee peukalollaan ympyröitä käteeni.

"Kumma juttu", sanon hymyillen ja avaan neuvolan oven. Vielä on viisi minuuttia ultraan. Harmi kun rakenneultraan on vielä niiiiin pitkä aika, ettemme saa vielä pikkuperunoiden sukupuolta selville. Istumme yhdessä odotusaulan penkeille kunnes nimeni sanotaan.

"Hei, Hannele Kotila", terveydenhoitaja esittäytyy ohjatessaan meidät huoneeseen. Kerron nimeni ystävällisesti kuten Antonkin minun jälkeeni. Teen samat rutiinit kuten viimeksikin ultrassa ja pian olenkin makoilemassa geeliä vatsallani.

"Kaksi sydämen ääntä kuuluu, näyttävät olevan kunnossa", hoitaja kertoo ja saa hymyn kasvoilleni. Tuntuu hämmästyttävältä nähdä omat pikkuperunat näytöltä ja tietää, että he voivat hyvin. Hoitaja tulostaa meille kuvia ultrasta ja Anton ottaa ne hymyillen leveästi. Tiedän sen olevan hänelle suuri hetki, hän pääsee näyttämään kuvia omista pikkuperunoistaan ystävilleen. Anton haluaa olla paras mahdollinen isä, jotta lapset saavat turvallisen lapsuuden ja turvallisen kodin. Tiedän, että minä tulen olemaan pikkuperunoille paras äiti, se on vähintä mitä voin heille tarjota.

Loppukäynnin ajan juttelemme vain niitä näitä liittyen raskauteen. Hoitaja näyttää olevan yllättynyt iästämme, olemme Antonin kanssa molemmat vasta 17-vuotiaita. Mutta ikä on vain numero.

———

"Mä en kestä, nää on ihania", henkäisen matkalla kotiin. Olen tutkinut kuvia viimeiset viisi minuuttia. Olen painanut mieleeni jokaisen yksityiskohdan.

"Yhtä ihania ku sä, baby mama", Anton puristaa reidestäni. Punastun ja käännähdän Antonia päin. Hän näyttää niin suloiselta, hiukset hieman kihartuen ja silmät tarkkailemassa liikennettä. Minun oma rakas poikaystäväni.

"Sä oot kans ihana, baby dada", hymyilen ja lasken käteni Antonin käden päälle. Pian pikkuperheeseemme kuuluu kaksi pienoista käsiparia lisää. Can't wait!

--------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

HEI! Mikä mielipide teillä ois jos skippaisin siihen kun Ilona&Anton asuu jo Amerikassa ja pikkuperunat on syntymässä iiihan just. Mulla ei oikeen oo ideoita et miten saisin tän tarinan tästä jatkumaan ja mulla on just sinne pari hyvää juonenkäännettä (;