Jääkiekon ja rakkauden säännöt

Luku 23

3.10.2019

Kuten varmaan huomasittekin, hyppäsin tässä tarinassa ylläolevaan päivämäärään! Enjoy!

"Karla, hyss, ei mitään hätää", yritin hyssytellä itkevää lasta. Pikkuneiti Karla oli vain niin herkkä, että hänen täytyi itkeä jokaisesta asiasta. Mielessäni kiitin Jumalaa siitä, että Benjamin oli niin rauhallinen. Poika itki harvakseeltaan, vain silloin kuin oli tarvis. Anton on Canucksien treeneissä, minä kotona yhden pirulaismaisen lapsen kanssa ja yhden pikkuenkelin.

"Ota mallia Benjaminista", lepertelin ja katsahdin sängyssään nukkuvaa vauvaa. Karla ja Benjamin ovat nyt kuukauden ikäisiä, pikkusöpöläisiä. Äiti oli aivan innoissaan kaksosista, hänen teki mieli lentää Kanadaan, mutta ei saanut töistä vapaata. Antonin äiti ja Elle olivat lähteneet viikko sitten, Elle oli aivan innoissaan lapsista.

Välillä haluaisin irtiottoa arjesta, ilman itkeviä pikkuisia, mutta minun täytyy totutella tähän. Olen todella yksinäinen, en pysty poistumaan Karlan takia kotoa. Se pikkuneiti kun ei ikinä kertonut milloin saisi itkukohtauksen. Välillä hoidan lapsia itkien. Antonin ollessa töissä.

Se teki minusta kateellisen. Hän sai kaipaamansa irtioton suunnilleen joka päivä. Lisättynä pelireissut jopa USA:an, Floridaan asti. Minun valvoessa yöt. Anton kun tarvitsi jokaöiset unensa. Elämä ei aina ole reilua.

"Karla, pliis", anelin itkun vain jatkuessa ja jatkuessa. Neidillä ei voi olla nälkä, kakka ei ole housuissa eikä maha sekaisin. En tiedä mistä itku johtuu. Kohta alan itsekin itkemään.

------

"Herätyys, onko ollu rankka päivä?" Tunsin käden silittävän poskeani. Nousin sohvalla istumaan, Karla ja Benjamin nukkuivat sängyssä. Olin saanut Karlan rauhoitettua, sen jälkeen olin näköjään itse nukahtanut. Nousin ylös ja väänsin hymyn kasvoilleni.

"Tää on liian rankkaa", nyyhkäisin ja tunsin Antonin vetävän minut rintaansa vasten. Nyyhkytin pois päivän pettymykset, ajatukseni siitä, että olisin huono äiti lapsilleni. Liian nuori äiti.

"Ei kai Karla taas?" Anton kysyi huolestuneena, hän tiesi myös lapsemme itkuherkkyyden. Sopertelin jotakin myönteistä. Helppo Antonin oli lohdutella, hän olikin melkein koko ajan pois kotoa, pois lasten luota.

"Sinä, sinulla ei ole mitään kokemusta Karlasta. Hän itki tänäänkin aamupäivän", tökkään Antonia rintaan varoen korottamasta ääntäni ettei pikkuneiti heräisi. Anton katsahti minuun kummastuneena vihaisuudestani.

"Sinä olet joka hiton päivä pois, minä olen Karlan kanssa. En edes muista millon olisin käynyt hemmottelemassa itseäni", annan tunteideni purkautua Antoniin. Hankaluudet lapseni kanssa, pikkuisen, jota rakastan niin paljon.

"Sinä tiesit mitä otit vastaan tullessasi tänne", Anton heilauttaa kättään isoon ikkunaan, josta avautuu näkymä Vancouveriin. Hän puhuu totta. Mutta en tiennyt tästä rankkudesta olla yksin, teiniäitinä vieraassa maassa.

"Minä oletin, että olisit edes hieman tukena", tönäisin poikaystävääni varovaisesti.

"Luulin, että välitit minusta edes sen verran, että voisit edes joku vapaapäivä katsoi heidän peräänsä", kerroin tunteistani varoen kiihtymästä. Teki hyvää päästää ajatukset ilmoille. Olin kyllä pohtinut muuttoa Suomeen, Antonin kanssa eroamista. Jos hän ei alkaisi pikkuhiljaa kasvamaan ja ottamaan omista lapsistaan hieman vastuuta, emme ole tarkoitettuja yhteen.

"Minä välitänkin! Et ole puhunut mitään, luulin sinun nauttivan tästä", Anton puolustautui ja otti kasvoni kämmeniensä väliin pakottaen katsomaan häntä silmiin.

"Rakkaus vain tekee sokeaksi. Rakastan teitä niin pirun paljon, että automaattisesti ajattelin kaiken olevan hyvin. Sinun pitää puhua minulle, Ilona, ei tästä muuten tule mitään", Anton puhui viisaasti ja katsoi intensiivisesti syvälle silmiini. Ei ole helppoa olla jääkiekkoilijan tyttöystävä, mutta helpompaa siitä tekee jos poikaystävä sattuu olemaan maailman ihanin ja fiksuin.

"En halunnu huolestuttaa sua. Sitä se rakkaus tekee", vastaan ja puraisen huultani. Antonin pettyneisiin silmiin katsominen tekee hyvin kipeää. Hyvin, hyvin kipeää.

"Ilona, sä saat mut tuntemaan tyhmäksi. Mä olen Karlan isä, isänä minun täytyy huolehtia sinusta, Karlasta ja Benjaminista. Nyt olo on ihan typerä. En ole tehnyt niin", Anton vuodattaa. Missä välissä kännejä takiani vetelevästä pojasta on kasvanut näin viisas mies? Kertokaa missä välissä olen kasvun missannut.

"Anton, sä saat mun olon syylliseksi. Rakastan sua, haluan et teet sun unelmaasi. Pelkäsin, että vähäiset yöunet tekisivät hallaa urallesi", yritin selitellä ponnettomasti. Anton naurahti hieman.

"Mäki rakastan sua. Mun ura on alussa, ei vähäiset yöunet mun koko uraa pilaa", kuulen nuhtelevan ja huvittuneen sävyn hänen äänessään. Sen jälkeen hän suutelee minua. Tätä olen kaivannut.

------

"Karla selvästi tykkää ulkoilmasta", hymyilin kurkatessani vaunuihin, joissa molemmat vauvat nukkuivat tyytyväisenä. Anton työnsi rattaita ja selvästi nautti nähdessään minut ulkona asunnostamme.

"Karla selvästi tykkää nähä äitinsä ilosena", Anton veti minut kainaloonsa ja sai hymyn leviämään kasvoilleni. Syksyinen Vancouver on upeannäköinen. Sateinen kylläkin, mutta onneksi tänään, Antonin vapaapäivänä, ei vettä satanut.

"Molemmat tykkää olla täällä", sanoin viitaten itseeni ja nukkuvaan tyttäreeni. Karla oli rauhoittunut rattaissa melkein heti, selvästi raitis ilma sai ihmeitä aikaan. Minunkin oloni tuntuu hyvältä, tekee hyvää olla ulkona pari tuntia.

Voisin oikeastaan ottaa tavaksi käydä lasten kanssa lenkeillä kerran kun Karla tykkää. Varsinkin talvella kun on pari astetta pakkasta, uskon kyllä pikkutyttäreni viihtyvän yhtä hyvin kuin veljensäkin.

"Onneks Benjamin on niin helppo tapaus", huokaisen ja katsahdan vaunuissa nukkuvaan poikaan. Ihana, että Benjamin on niin rauhallinen, saa vähän toistakin perspektiiviä vauva-aikaan.

"Jep, Benjamin helpottaa sun elämää", Anton toteaa ja virnistää. Hän selvästi tykkää harmaiden rattaiden työntämisestä, pikkuperheestämme puuttuu enää koira. Eikä koiraa kyllä tule ennenkuin Karla ja Benjamin ovat vähintään 5-vuotiaita.

"Ilona, miten se koira?" Anton ottaa asian esiin. Tiedän hänen haikailevan dalmatialaisen perään, mutta tiedän myös senkin, että hän ei koiraa saa.

"Sä tiedät mun mielipiteen. Ei koiraa vielä", taputan nuorta miestä olkapäälle kannustavasti.

"Kyllä isot pojat jaksavat odottaa", lepertelen hänelle nauraen. Välillä Anton tuntuu pikkulapselta, mutta onneksi ei aina. En kestäisi jos minun täytyisi hoitaa kolmea pikkulasta.

Soratien karhea ääni, pikkulasten ilon kiljahdukset ja koiran haukku tunkeutuvat korviini. Katson puistossa leikkiviä lapsia, tuskin maltan odottaa sitä, kun omat lapseni ovat leikki-ikäisiä. Leikki-ikä tuo kyllä tullessaan uhmaiän, mutta en usko sen olevan Karlan jälkeen mitään.

"Voin kuvitella sut tonne puistoon kiljumaan lapsille et 'Karla ei sinne!' ja 'Benjamin, heti alas'", Anton katselee suu hymyssä puistoa kohti. Kikatan hiljaa.

"Ja sit sä sanot vaa et 'Ilona, kyllä ne pärjää. Ne on isoja lapsia'", lähden leikkiin mukaan. Voin kuvitella tilanteen viiden vuoden kuluttua. Lapset isoina, minä ja Anton 23-vuotiaina, koko perhe kenties dalmatialaisen kanssa.

Kuvitelmat eivät aina kuitenkaan toteudu. Valitettavasti.

————————————————————————
Huh, ette uskokkaan millasen työn takan tää osa oli. Mulla oli tosi hankala alottaa, kesti yli kuukauden (apua) kirjottaa mut nyt tää osa on tässä!💘