Makoilen sängylläni silmät kipeinä itkemisestä. Ehkä tein liian hätäisen johtopäätöksen, mistä ihmeestä Venla olisi voinut tietää menneisyydestäni? Minua raivostuttaa äkkipikaisuuteni. Miksi en IKINÄ opi virheistäni, vaan teen ne yhä uudelleen ja uudelleen. Ajatukseni ovat vain yhtä solmua. Kuin iso umpisolmu, jossa on monta solmua. Aina kun saan yhden auki, toinen solmu ilmaantuu. Puristan tyynyä sylissäni. Eilinen oli yhtä helvettiä ainakin minulle. En ihmettele jos Anton ajattelee minun olevan kamala, sillä itseni mielestä olen. En halua sääliä toisilta, kerron faktat itselleni ihan niinkuin ne ovat. Kiroilen mieleni täyteen. Tähän auttaa vain jäätelö.
Lähden alakertaan hakemaan itselleni jäätelöä. Onneksi iskä ja pojat ovat hallilla ja äiti vielä iltavuorossa, joten saan yksin kärvistellä kotona. Lähetin toki Annalle itkusnäppejä, hän yritti takoa järkeä päähäni. Sain kerrottua hänellekin menneisyydestäni, thank god, hän otti sen hyvin vastaan. Pisteet Annalle!
Avaan pakastimen oven ja etsin lempijäätelöäni, minttua. Huomaan paketin pakastimen perällä ja siirtelen marjapusseja ja vihannessekoituksia paketin tieltä ja saan sen otettua pakastimesta. Lasken paketin pöydälle ja pilkon jäätelöstä palasia. Laitan minttujäätelöpaketin takaisin pakastimeen ja laahustan omaan huoneeseeni. Luna tulee kiehnäämään kylkeeni.
"Tiedäks, kisu, tähän tilanteeseen auttaa vaan jäätelö ja Leijonakuningas", kerron ja avaan läppärini. Läksyjä en edes jaksa ajatella, ihan sama. Teen ne huomenna. Lukio on ihan hiton hankalaa, liikaa läksyjä, liikaa stressiä koeviikoista ja liikaa stressiä ulkonäöstä.
Laitan elokuvan pyörimään ja syön jäätelöä hitaasti nautiskellen. Lempikohtaukseni ehdottomasti on se, kun Timon ja Bumba löytävät Simban ja vievän viidakkoon. Hakuna matata, on PARAS lausahdus ikinä. Onneksi saan itkeä silmät päästäni jonkin muun takia kuin Antonin. Märisen aina liikaa kun Mufasa kuolee. KUKAAN EI VOI SELVITÄ SIITÄ ITKEMÄTTÄ! Se on tieteellinen fakta, jonka minä olen itse kehitellyt.
Luna maukaisee ja alan huomaamattani rapsuttamaan kissan selkää. Vilkaisen seinälläni roikkuvaa kelloa. 18.50. Vasta värjöttelin bussipysäkillä Antonin ajaessa ohitse. Näytin silloin ihan kamalalta: silmät itkuiset ja posket helottivat kuin tomaatit. Ei siitä ole kuin noin kolme-neljä tuntia.
Keskityn elokuvaan saaden siirrettyä ajatukseni johonkin muuhun kuin omiin virheisiini. Onneksi on perjantai, joten ei tarvitse raahautua kouluun huomenna.
Työnnän kylmän lusikallisen jäätelöä suuhuni. Juuri kun Mufasa on tippumassa kuolemaansa, netti katkeaa. Huoneestani sammuvat valot. Ei voi olla todellista, sähkökatkos. Mieleni tekisi itkeä. Pelkään pimeää melkein yhtä paljon kuin hämähäkkejä. Tai no, en oikeastaan pelkää pimeää, en vain satu tykkäämään siitä. Vilkaisen sälekaihtimien raosta ulos. Näköjään koko katu on pimeänä. Ulkona pyryttää lunta, mutta ei mitenkään erityisen voimakkaasti. Liekö joku väliaikainen sähkökatko, jollaisia on noin pari kertaa vuodessa.
Nyt minulla on taas hyvä syy mennä sängyn pohjalle makoilemaan ja itkemään surkeaa elämääni. Käperryn isossa hupparissani kerälle peiton alle ja meinaan nukahtaa. En vieläkään ole tottunut tähän yllättävään väsymiseen vaikka olen ollut raskaana jo reilun kuukauden. Silmäni alkavat lupsahtelemaan kiinni, joten annan itseni suosiolla ajelehtia unten maille.
Näen erittäin outoa ja pelottavaa unta. Unessa Venla pitelee asetta pääni vierellä. Kiljun henkeni hädässä, mutta kukaan ei kuule. Noin kymmenen metrin päässä edessäni leijuu vain usvainen pilvi. Pilven sisälle ilmestyy ensimmäiseksi vanhempieni ilmeettömät kasvot.
"Auttakaa!" Huudan ja kuulen Venlan nauravan julmasti. Vanhempani katoavat usvaan ilman, että auttavat minua. Seuraavaksi siihen ilmestyy veljeni.
"Linus, Kaapo! Teijän pitää auttaa!" Yritän unessa riuhtoa itseäni kohti poikia. Aina kun pääsen lähemmäs sitä, se leijuu kauemmas. Pojat katoavat usvaan. Viimeisenä usvaan ilmestyy Anton. Näen, että hänen suunsa sanoo jotakin, mutta en kykene kuulemaan sitä.
"Anton, pelasta mut!" Huudan ja katson hahmoa anovasti. Samalla hetkellä kun Anton katoaa usvaan, Venla laukaisee aseen.
Pomppaan istumaan kylmän hien valuessa pitkin ihoani. Pälyilen ympärilleni paniikissa. Yritän etsiä ympäristöstäni merkkejä äskeisestä unesta niitä löytämättä. Annan hengitykseni tasaantua ja lasken hitaasti kymmeneen. Rauhoitu, se oli vain uni, hoen itselleni. Vilkaisen puhelimennäyttöä.
20 uutta ilmoitusta snäpissä, kuusi uutta whatsapp-viestiä ja pari instagram-ilmoitusta.
Kello näyttää olevan 6.08 aamulla tai aamuyöstä. Kiskon paksun hupparin yltäni ja annan ilman virrata hikiselle iholleni. Lähden käymään vessassa, mutta laitan yli-ison t-paidan ylleni. Se on Antonin. Nuuhkaisen paidan tuttua tuoksua, joka rauhoittaa minua enemmmän. Käytyäni vessassa yritän alkaa uudestaan nukkumaan. Painajaisen jälkeen se ei onnistu. Pyörin sängyssäni ja alan turhautumaan omaan valvomiseeni.
Hiippailen alakertaan ja kuulen iskän kuorsaavan. Tuhahdan hiljaa. Onneksi Anton ei sentään kuorsaa, tajuan ajattelevani. Se saa haavat sisälläni taas vuotamaan. Miten ihmeessä pystyn elämään ilman Antonia, näin lyhyessä ajassa muodostunutta puoliskoani. Menen jääkaapille ja teen itselleni suolakurkkuvoileivän. Himoni suolakurkkuja ei suinkaan ole vähentynyt, vaan jos mahdollista, se on lisääntynyt. Istun pöydän ääressä ja natustan leipääni. Kuiskuttelen samalla Lunalle etten tuntisi oloani niin yksinäiseksi.
"Lunaluppelimutupullanen", lässytän ja Luna näyttää luovan minuun äkäisen katseen. Rapsutan sen mahaa ja rikomme yhdessä äidin määräämää sääntöä. Ei kissoja ruokapöydän penkeillä! Minä sallin sen, mutta äiti ei sitä ikinä saa tietää.
"Ootatko säki yhtä innolla näitä kahta pikkuperunaa?" Kuiskuttelen ja silitän vatsaani. Rakkauteni pikkuperunoita kohtaan kasvaa koko ajan. En pysty kuvittelemaan elämää ilman pikkuperunoiden olemassaolon tietoa. Luna kehrää ja saa minut kikattamaan hiljaa. Siirrän katseeni keittiön ikkunasta ulos.
Ikävöin Antonia. Koko ajan. Jokainen sekunti. Jokainen minuutti.
"Luna, sä et tiedäkään millanen idiootti mä oon", mumisen kissalle ja katson sen silmiin.
"Sulla on niin helppo elämä", lisään ja kissa naukaisee äänekkääksi vastalauseeksi. Ihan kuin Luna ymmärtäisi mitä sanon. Hymyilen ja jatkan rapsuttamista.
"Tai, voihan se löhöily ollakki rankkaa", mietin ja syön leivän loppuun. Kuulen jonkun kävelevän portaita alas. Kaapo kurkistaa unisena keittiöön.
"Kenelle sä puhut?" Hän kysyy ja hieraisee unihiekkaa silmistään. Kohautan olkapäitäni. Veljeni menee tiskialtaalle ja täyttää sen reunalla olleen lasin vedellä.
"Mä luulin et oot Antonin luona", Kaapo sanoo ja nojaa tiskialtaaseen.
"No enpä oo", vastaan hieman liian töykeästi. Eihän Kaapo mitään pahaa tarkoittanut, kertoi vaan ajatuksiaan.
"Mitä sä muuten teet tähän aikaa hereillä?" Hän kysyy ja laittaa lasin tiskikoneeseen. Kello näyttää 6.45, melkein seitsemän.
"En saanu enää unta", kerron ja nousen pöydästä. Vien lautaseni tiskikoneeseen.
"Onks sulla treenit vai miks heräsit näin aikasin?" Kysyn uteliaana kun olen sulkemassa tiskikoneetta. Kuulen Kaapon mumisevan jotakin juoksulenkistä ja salitreenistä itsenäisesti.
"Aa, no ei ihme ku Linus ei oo ylhäällä", naurahdan vastaukseksi piristyneempänä. Linus VIHAA aikaisia aamuja, joten herää aamutreeneihin viime tipassa. Ihan kuin Anton.
———————————————————————
Heiii! Kiitos teille kommenteista edelliseen lukuun; parannan tätä tarinaa TEIDÄN kommenttien perusteella. En juonta tai muuta, mutta kirjoitustyyliä :') mutta, kiitti voteista&kommenteista!💘 (+ lisäsin hahmoesittelyyn Fridan ja Lotan)
आप पढ़ रहे हैं
Jääkiekon ja rakkauden säännöt
रोमांसIlona on 17-vuotias nuori nainen. Hänen elämänsä kokee kolauksen kun perheen iskä saa päävalmentajan paikan Oulun Kärppien edustusjoukkueesta. Perhe muuttaa Rovaniemeltä Ouluun ja Ilona joutuu aloittamaan uuden elämän Oulussa. Ilonan pikkuveljet, L...
