Voiko ihminen rakastaa toista, jos hän ei osaa rakastaa edes itseään? Toivottomana romantikkona ja läheisyyden kaipuisena ihmisenä Park Jimin on särkenyt sydämensä monta kertaa väärille ihmisille. Hän pelkää rakkautta, mutta huomaa rakastuvansa tois...
"𝙿idä hauskaa kulta, mutta keskity myös opiskeluun. Soitellaan, heippa", Jiminin äiti huikkasi kiireesti, ennen kuin hän rullasi vauhdilla auton ikkunan kiinni ja kaahasi uutuuttaan kiiltävällä citymaasturillaan kohti televisio-haastattelua. Jimin vilkutti hymyillen perään, kiitollisena siitä, että hänen äitinsä oli luvannut tuoda hänet uuteen opiskelupaikkaansa kiireistään huolimatta. Jimin tiedosti hyvin ainoan syyn tähän yli 300 kilometrin matkustamiseen Busanista Souliin olleen se, että äidillä oli työhommia täälläpäin. Äiti oli töissä arvostetussa lakifirmassa Busanissa isän työnantajana, josta heidän suhdekin oli leimahtanut kukkaan ja poikinut Jiminin, sekä neljä vuotta nuoremman tytön, Jisoon. Jiminin kaverit olivat aina ihmetelleet, kuinka hänen vanhempansa olivat töissä lähes yötä päivää. Jiminille se ei kuitenkaan ollut koskaan ollut mikään ongelma, kai hän oli vain vuosien varrella tottunut siihen.
Jimin nosti punaisen matkalaukkunsa maasta pyörilleen ja asetti vanhan koulureppunsa olkapäälleen. Hänen utelias katseensa liukui suuren opiston kiertävää korkeaa valkoista tiilimuuria pitkin niin kauas kuin se vain jatkui ja valtava, kirkas hymy ilmestyi pojan kasvoille. Hän teki sen. Hän oli oikeasti nyt täällä, suuressa ja arvostetussa taideopistossa tanssilinjalla, mihin oli unelmoinut pääsyä taaperosta asti. Kaukana lukiosta ja kaikista kipeistä muistoista, aivan toisessa kaupungissa. Nyt ei tarvitsisi pelätä törmäävänsä tuttuihin kasvoihin ja joutua elämään seitsemän kertaa jätetyksi tulleen muistoja uudelleen. Vihdoin hän saisi aloittaa aivan oikeasti puhtaalta pöydältä ja vieläpä unelmiensa tavoittelun parissa.
Jimin siirtyi tien sivuun kuullessaan kauempana lähestyvän auton. Hän veti matkalaukun pienet renkaat ylös korotetulle katukivetykselle ja lähti innoissaan talsimaan kohti pääporttia, jonka eteen äiti oli hänet jättänyt. Takanaan hän kuuli, kuinka auton ovi heitettiin kiinni ja vanhempi naishenkilö purskahti itkuun. Se tuntui oudolta Jiminin näkökulmasta, sillä hänen äitinsä oli ostanut asunnon pojalleen, kun tuo oli mennyt muutaman kymmenen kilometrin päähän lukioon. Se matka olisi taittunut linja-autollakin, mutta äiti oli aina halunnut lapsistaan samankaltaisia kun hän, eli itsenäisiä selviytyjiä.
Ja nyt kun Jimin oli siirtynyt aivan Korean toiselle puolelle opiskelemaan nykytanssia, hänen pikkusiskonsa oli muuttanut väliaikaisesti Jiminin lukiokämppään. Jotta tämä järjestely olisi ollut mahdollista neljä vuotta nuoremman kanssa, Jimin oli pitänyt lukion läpäistyään välivuoden, jonka aikana oli kerännyt rahaa pienillä töillä lukuvuosimaksuaan varten ja täyttänyt hakemuksen tänne. Hän oli siis hyvin suurella todennäköisyydellä vuoden vanhempi kuin muut ensimmäisen vuoden opiskelijoista.
