Voiko ihminen rakastaa toista, jos hän ei osaa rakastaa edes itseään? Toivottomana romantikkona ja läheisyyden kaipuisena ihmisenä Park Jimin on särkenyt sydämensä monta kertaa väärille ihmisille. Hän pelkää rakkautta, mutta huomaa rakastuvansa tois...
𝙹imin istui sormiaan pyöritellen aulassa odottaen ystäviään. Kello tikitti ahdistavasti eteenpäin ja valkoinen kauluspaita tuntui kiertyvän jokaisen kuluvan sekunnin aikana vain tiukemmin hänen kaulansa ympärille. Jimin ei tiennyt mitä bileiltä odottaa, joko meno saattaisi olla rauhallista niin kuin neljätoistavuotiaiden ensimmäisissä kotibileissä, tai sitten se saattaisi riistäytyisi käsistä ennen puolta yötä. Sen hän oli kuitenkin päättänyt, ettei kaataisi yhden ainuttakaan pisaraa alas suustaan. Hän aikoisi pysyä täysin selvänä, olihan jonkun pidettävä silmällä myös ystäviä.
"Mikä taas kestää", Hoseok jupisi punaisia hiuksiaan pörröttäen kun vilkaisi ainakin sadatta kertaa syvän huokaisun kera puhelintaan. Todellisuudessa Yoongi ja Jungkook olivat vain muutaman minuutin myöhässä, sillä kerrankin Jimin ja Hoseok olivat olleet lähes kymmenen minuuttia ajoissa. Jimin oli varannut turhan paljon aikaa meikkinsä tekemiseen ja hiustenlaittoon, joten kun vaatteet oli vitkutellen kiskottu päälle kaksikymmentä minuuttia etuajassa, he olivat päättäneet lähteä hitaasti kävelemään jo aulaan. Huoneessa istuminen tuntui kamalalta, odottavan aika on pitkä niin kuin sanotaan.
"Eiköhän ne pian tule", Jimin mumisi vilkaisten itsekin puhelimensa mustaa näyttöä. Hän katsoi arvioivasti heijastustaan ja päätti, ettei panikoisi ulkonäöstään. Parempaakaan taideteosta hän ei ollut saanut meikeillä luotua, joten tämä saisi kelvata nyt. Eikä hänen edes tarvinnut miellyttää ketään, kun ei tältä reissulta munaakaan lähdetty metsästämään.
Ei mennyt kauaa, kun kaverusten ääni jo kuului nurkan takaa vain hetkeä aiemmin ennen kuin he pöllähtivät aulaan. Jimin varoi nostamasta päätään ylös, hänellä oli vahva aavistus Yoongin näyttävän aivan liian hyvältä kestettäväksi.
"No niin, eiköhän lähdetä!" Jungkookkin kuulosti varmasti ensimmäistä kertaa elämänsä aikana pirteältä, kun hän nappasi Hoseokin tuolilta käsikynkkään ja lähti iloisesti hymyillen pääoville. Jimin nousi varovasti katse lattiaan suunnattuna ylös ja seurasi poikia pitäen silmänsä visusti maassa.
"Onko kaikki hyvin?" Yoongi kysyi ystävällisesti jättäytyen jälkeen Jiminin vierelle. Nieleskellen vaaleahiuksinen nyökkäsi syvään, alkaen katua sydänjuuriaan myöten asuvalintaansa. Tiukat, mustat revityt farkut ja hopeisena hohtava bleiseri vaikuttivat ylipukeutumiselta verrattuna Yoongin arkiseen farkkutakkiin, jossa tämä näytti kuitenkin kielletyltä hedelmältä. Mustahiuksinen sai turhankin helposti täysin jokapäiväiset vaatteet näyttämään suoraan muotilehden kannesta.
"Oot tosi vaisu?" Yoongi vielä yritti saada Jiminiä puhumaan, mutta luovutti kun poika punaisine poskineen painoi vain katsettaan alemmas. Hän jätti Jiminin rauhaan taakseen ja lyöttäytyi takaisin ystäviensä joukkoon piilottaen huolensa vaaleahiuksisesta. Yoongi olisi vain tahtonut tietää, mikä tätä vaivasi, vaikkei hän välttämättä olisikaan osannut auttaa.
