Voiko ihminen rakastaa toista, jos hän ei osaa rakastaa edes itseään? Toivottomana romantikkona ja läheisyyden kaipuisena ihmisenä Park Jimin on särkenyt sydämensä monta kertaa väärille ihmisille. Hän pelkää rakkautta, mutta huomaa rakastuvansa tois...
𝙹iminin päässä pyöri, kun hän nojasi voimattomana seinään, yrittäessään tasata kiihkeää hengitystään ja kamalan kovaa hakkaavaa sydäntään. Loputtoman pitkän ajan hän yritti kaikilla mahdollisilla keinoilla tunkea ylitse purskahtaneita muistoja takaisin sisälleeen, mutta mikään ei estänyt niitä. Muistot tuntuivat kirjaimellisesti murskaavan herkän pojan alleen. Hän oli saanut viimeiset kuukaudet pidettyä kyyneleet ja raastavat ajatukset sisällään, mutta nyt ne suorastaan räjähtivät pojan päälle.
Ne muistuttivat Jiminiä hänen sinisilmäisyydestään ja typeryydestään, mitäs hän oli mennyt ihastumaan. Jos hän olisi antanut orastavan ihastuksensa Yoongiin kehittyä ajan mittaan miksikään suuremmaksi, olisi tässä käynyt juuri samalla tavalla kuin niiden kuuden pojan kanssa. Ja koska Jimin ei halunnut enää yhtäkään piinavalta painajaiselta muistuttavaa ajatusta taakakseen, hänen olisi päästävä eroon Yoongista.
Jiminin täytyisi unohtaa tunteensa Yoongia kohtaan, hänen olisi keinolla millä hyvänsä suojeltava herkkää sisintään, koska kukaan ei saisi nähdä hänen epätäydellisyyttään ja haavoittuvuuttaan. Hänen olisi otettava välimatkaa Yoongiin ja annettava itselleen aikaa paikata kuorensa taas muutaman myrskyn kestäväksi. Ja edelleenkin; Jimin oli tullut tänne opiskelemaan, ei rakastumaan.
"Umm onko kaikki hyvin?" Jimin ei muistanut, oliko koskaan säikähtänyt niin paljon, kuin nyt ääntä, joka kuului aivan hänen kaarelle taipuneen selkänsä takaa. Sumuiset aivot antoivat käskyksi pojalle pompata kunnolla seisomaan selkä suorana ja pyyhkimään kiireelle läpimärät posket hupparin hihoihin. Jimin ei viitsinyt katsoa kysyjään päin, häntä nolotti tämä tilanne aivan liikaa. Minkä helvetin takia hän edes oli jäänyt yleiselle käytävälle itkemään? Miten hitossa aina hän onnistui hankkiutumaan tällaisiin häpeällisiin tilanteisiin?
"Oh joo, on." Jiminin ääni, kehonkieli ja kaikki muukin minkä aisteilla pystyi havaita, sotivat voittoasemassa sanoja vastaan, mutta Jimin silti uskoi valheensa menevän läpi.
"En oikein usko." Siksi pojalle olikin suuri pettymys, kun muukalainen hymähti vastalauseen ja harppasi Jiminin vierelle. Paksu, miehinen hajuvesipilvi täytti keuhkot Jiminin jokaisella kiivaalla hengityksellä ja pelkästään tuoksun perusteella vaaleahiuksinen osasi kertoa vieraan olevan lähtöisin hyvinkin varakkaasta perheestä, juuri niin kuin Jimin itsekin oli.
"Ootko sä niin kuin eksynyt tai jotain?" Huvittuneeksi vaihtunut ääni naurahti Jiminin korvien yläpuolelta ja viimein poika kohotti hämmentyneenä katseensa ylöspäin. Noin Jungkookin kokoinen, kiiltävän hopeat hiukset omaava poika seisoi siinä Jiminin vierellä ja katseli lyhyemmän pyöreähköjä, kyyneleisiä kasvoja arvioivasti tummien kulmiensa alta. Jimin tuhahti epäuskoisena silmien alaisuudessa.
