Pidä sun lupaus

15 - Kun mikään ei mene niinkuin on suunniteltu

Kristian:

Mä en tiedä mitä tässä on käynyt, aika on vaan hävinnyt johonkin. Näiden viikkojen aikana on tapahtunut todella paljon. Oikeastaan, todella omituisia asioita, sellaisia mihin en voi itse vaikuttaa. Tai varmaan voisin, mutta miten pystyn vaikuttamaan niihin jos mulle ei kerrota mikä on vikana?
Elikkäs palataan vaikka pari viikkoa taaksepäin, johonkin syyskuun puolenvälin tietämille: Kaikki alkoi sinä torstaiaamuna ihan suhteellisen hyvin, mitä nyt perus arkiaamuun kuuluikaan.

Parin tunnin sisällä heräämisestä olinkin jo koulussa jossa asiat todenteolla otti oudon käänteen, nimittäin mun frendit käyttäytyi todella oudosti, kun nyt sanon että oudosti, niin myöskin tarkoitan sitä.
Yritin jutella niille, mutta ne vain ingnoorasivat, ja sitten jos yritin lähestyä heitä, he lähtivät heti pois. Tuntuu kuin ne välttelis mua tai jotain, vaikken ole tehnyt yhtikäs mitään. Ihan kuin olisin jotain ilmaa, tai joku Ebolan tyylinen virus jota hengittämälläkin sairastuu johonkin tappavaan tautiin, sellaiseen jota pitää vältellä. Outoa..

Sitten Jeremiaksen ( kyllä, Jeren oikea nimi on Jeremias ) kanssa on vähän sama juttu, se ei nykyään suostu edes puhumaan mulle, tai vastaamaan viesteihin, ja hän on alkanut käyttäytyä kavereidensa kanssa mua kohtaan erittäin kusipäämäisesti. Noi mm. tönii, haukkuu mua yms. ilman syytä vieläpä.

Onneks mulla on sentään mummon kanssa välit ihan ok. Ei ne mitenkään superläheiset ole - siis tarkoitan sitä etten ala jauhaa sille,mun ongelmista, mut on se ihan jees. Hän sentään on tarjonnut mulle yöpaikan ja tehnyt ruokaa sun muuta.
Me ollaan sen kanssa mietitty josko muuttaisin mummon yhden sukulaisen luokse asumaan. Se siis asuu kanssa täällä kaupungissa, ydinkeskustassa alueella kerrostalossa. Tää kyseinen henkilö ei siis ole mulle mitään sukua, vaikka se tuleekin jostain isän puolveljien puolelta.
Sitten kun täyttäisin 18, muuttaisin - tai ainakin mulla olisi suunnitelmissa muuttaa omilleni jos tilanne olisi suotuisa. Mutta katsoo nyt.

Mun ja äidin suhteen kannalta ei ole kuultavissa mitään uutta. Se käyttäytyy samalla tavalla kuten aina ennenkin, yhtä kylmästi mua kohtaan. En ole nähnyt sitä sen jälkeen kun mut heitettiin pois kotoa, mutta en ole halunnutkaan mennä takaisin - eikä se varmasti olis kannattanutkaan, lopputuloksena olisin kuitenkin enemmän tai vähemmän mustelmilla.

»·«

Katsahdan mummon kahdeksankymmentäluvulla rakennetun hirsitalon pienen keittiön pyöreästä ikkunasta pihalle, ja kauempana olevalle pellolle. Siellä kirmailee pari pikkulasta onnessaan, perässään suunnilleen saman verran aikuisia, ja kolme koiraa, jotka muistuttaa erehdyttävästi mun varhaislapsuuden kaverini valkoisen kiehkurakarvan omaavaa villakoiraa, jonka nimi oli Veola.
Koirilla on päällään kaikilla kirkkaansiniset valjaat, ja ne kirmailevat ympäri tämän vuoden ruskan värjäämää peltoa välittämättä perässä juoksevan, henkeään haukkovan aikuisen aavistuksen epätoivoisista eleistä saada energiseltä näyttävät eläimet pysähtymään.

Kuulen pian lattian narahduksen, ja käännän katseeni ikkunasta kohti kettiön oviaukkoa kallistaen hiukan päätäni. Lasken samalla lyijykynän pöydälle, ja taittelen paperinpalan johon äsken suttasin jotain, melkein olemattomankokoiseksi neliskanttiseksi palaksi, ja laitan sen vaaleansinisten, aavistuksen nukkaantuneiden ja selvästi useampia syyssäitä nähdeinen farkkujen vasempaan sivutaskuun, kunnes taas päädyn nojailemaan kyynärpäälläni pöytään ja tuijottelemaan useammat kahvikestit nähneen sekä kokeneen pöydän naarmuunutta pintaa. Pian mummini, Martta, astelee keittiön ovelle kahvikupponen toisessa kädessä, sanomalehti toisessa. Käännän hitaasti katseeni häneen, ja lopuksi kohotan kulmiani kysyäkseni mitä asiaa toisella oli.

" Sitä vain mietin, josko viitsisit käydä keskustassa kaupassa, minulta on kana, juusto ja tomaatit loppu. " Toinen voivottellee, kunnes jatkaa lausetta.

" Ja en viitsisi selkääni rasittaa yhtään enempää kuin on pakko. "

Ikään kuin vahvistaakseen sanomaansa, nainen asettaa vasemman kämmenensä selkänsä puolelle.
E

nhän minä voisi toista, ja varsinkaan isoäitiäni jättää pulaan kiperässä tilanteessa, joten lopulta nyökkään myöntävästi, nousten pöydän ääressä olevalta penkiltä ja kävelen vierashuoneeseen, etsien sieltä rahojani.

»·«

Hyppään pois bussista keskustassa, ja seisahdun pysäkillä olevan katoksen alle, istuen penkille. Katsahdan jalkojani henkäisten, kunnes käännän päätäni silmäillen muiden kaupunkilaisten touhuja. Syvennyn aika pian puhelimen ääreen alkaen selailla läpi kaiken maailman sosiaalisia medioita. Osaisin kävellä kaupalle vaikka laput silmilläni, jos niin vaadittaisiin.

Pian saavun kaupan pihalle, kävellen sisälle, ja suunnistan kassojen ohi kohti hyllyjä josta saisin kaiken, mitä isoäitini on kellertävään, varmasti useampia vuosikymmeniä laatikon pohjalla olleeseen piirrustuspaperiin rustannut kuulakärkikynällä.

Kanaa, 250 gramman paketti, ei maustettua !

Tomaatteja, ei niitä tavallisia, vaan luomu.

Juustoa....

Ja mistäs minun pitäisi tietää mitä juustoa hän mahtaa tarkoittaa? Haluaako hän jotain vegaanista
(jos sellaisia on edes olemassa ?) , vai sitten homejuustoa, cheddaria, edamia tai mitä ikinä näitä sattuu nyt olemaankaan.

Lopulta päädyn johonkin vuohenjuustoon jonka nakkaan ostoskorin pohjalle, lähtien suunnistamaan takaisin kassoja päin. Otan puhelimen taskustani alkaen selata snapchattia ehkä turhankin kiinnostuneena. Pian huomaan, että tämä ei olisi kannattanut sillä samassa törmään johonkin henkilöön, ja ostoskori lipeää kädestäni lattialle. Liikahdan vaistomaisesti kauemmas, kohottaen katseeni minuun törmänneeseen ihmiseen, ja leukani on loksahtaa auki.

" Jere, mitä sä - tai siis miks sä välttelet mua? " Kysyn äänessäni häivähdys ihmetystä. Kyllä, olisin voinut päästää suustani ihan minkä tahansa muun kysymyksen, mutta jostain sisältäni kohosi esiin halu saada vastauksia.

Jere kääntää salamannopeasti katseensa minuun, vetäen suunsa viivaksi, vastaamatta kysymykseeni. Tuon katse porautuu sieluuni kuin piikki ihoon, molemmat tuntuvat epämiellyttäviltä.
Pian hyllyjen toiseen päähän, Jeren taakse ilmestyy kaksi muutakin jätkää, jotka tunnistan Harithiksi ja Matiakseksi.

Siinä vaiheessa tajuan olevani kusessa.

|| Huh, tässä tarinassa on ollut melkein kahden kuukauden tauko, mutta nyt se saa jatkoa :)