Pidä sun lupaus

17 - Vertauskuva

Istun roskakatoksessa, jalat koukistettuina. Nojaan päätäni punaisenrusahtavaan, kuluneeseen lankkuseinään ja voin melkein tuntea sateen sen läpi. Taivas tulvii synkkyyttä.

Tosiaan, nyt siis sataa, ja arvatkaas mitä - hukkasin mun dösäkortin sinne bileisiin tai sitten olen puoliksi järkyttyneenä ja vielä enemmän päissäni laittanut sen vaan jonnekkin  ( itselleni tyypilliseen tapaan olisin unohtanut sen takin taskun pohjalle ).
Sytytän palavan röökin, vieden sen huulilleni samalla kun katson kuinka sade hakkaa melkein väkivalloin tumman täplittävää asfalttia. Pisarat putoavat tasanteelle, ja lähtevät sitten pois.

Aivan kuin ihmiset.

Niin, toisinaan sadepisaroita voi verrata ihmisiin. Molemmat saapuvat yllättäen lupaa kysymättä, lähtien sitten samalla tavalla pois, jättäen jälkeensä liikaa tuskaa.

Sitäpaitsi, omalla erikoisella tavallaan nämä myöhäissyksyn sateet ovat rauhoittavia, vaikka toisinaan hermoja raastavia.
Mutta nyt on tyydyttävä tähän.

Ja jos aletaan puhumaan siitä miten päädyin tänne, niin en osaa oikein selittää; olin litkinyt bisseä jonkin verran kunnes päädyn juttelemaan Jeremiaksen kanssa, ja sitten se vain suuteli mua.

Suuteli, kuvitelkaa.
Se - mua.
Tai

Mä suutelin

- poikaa.

Kun ajattelenkin asiaa, mun sisällä muljahtaa oudosti. En tiedä onko se ällötyksestä johtuvaa vai mitä, mutta totta puhuen olin ihan vitun hämmentynyt. Tavallaan en ole sisäistänyt tätä asiaa vieläkään, eikä varmaan moni muukaan mun tilanteessa olisi.

Mutta en mä tiedä mitä mun siinä tilanteessa olisi pitänyt tehdä.
Siis aluksi suutelin toista takaisin, varmaan jotain kymmenisen minuuttia, en kattonu tarkkaan, mutta silti. Tai siis varmaan jokaisella on varmaan kerran elämässään ollu yks känninuoleskelukerta, mutta en olis ikinä uskonut sen sattuvan omalle kohdalle, vaikka ainahan mulla on alitajunnassa huutanut semmoinen piru joka on varoitellut kaiken maailman kännipanoista sun muista - en vaan ole kokenut olevani yksi heistä.

Enkä ole ollutkaan.

Kai?

Mutta silti.

Tätä on vaan jotenkin niin outoa aatella.

Sen nuoleskelusession jälkeen tyrkkäsin toisen syrjään, mumisten jotain hyvin epämääräistä ( en muista enää mitä ) ja sitten olen jotenkin utuisesti ja hatarasti kävellen onnistunut raahautumaan tänne.

Nukuin siis yön roskakatoksessa, vitun hienoa.

Marraskuussa. Ihme oikeesti etten kuollu hypotermiaan tai jotain, mutta toisaalta parempi näin kun lähteä kännissä taiteilemaan tietä keskustaan päin. Ties vaikka olisin päätynyt kidnapatuksi tai jonkun narkkarin kotisohvalle.

Mutta tähän on siis tultu, en oo uskaltanut avata mun ja sen snäppikeskustelua, kaikenlisäks se on yrittäny soittaa mulle ainakin sata kertaa mutta joka kerta oon vaa lyönyt luurin korvaan. Ja jos joku kysyy minkä takia, niin en tiedä. En tiedä mitä ajatella koko tilanteessa.
Tavallaan olen ihan fine asian kanssa, mut en uskalla alkaa miettimään asioita vielä pidemmälle.

Olisi parempi edetä ihan rauhassa.

Mun pitäis jotenkin päästä sinne sukulaisen kämpille ja aika helvetin äkkiä, koska tänään on koulua, ja haluaisin sen päästä läpikin. Katsahdan kelloon, joka näyttää varttia yli viittä, joten mulla on viisi tuntia koulun alkuun ( tänään on joku poikkeuspäivä tai jotain opettajien kokouksia, jonka takia alkaa tunnin myöhempää ).
Niinpä sitten nousen, ja lähden jo hiukan hellittäneessä sateessa tarpomaan pysäkille, toivoen etten kastuisi ainakaan tuhottomasti siinä matkalla.

·

Ja ihme kyllä mulla oli tuuria, sillä  a) en kastunut mitenkään pahasti, b) löysin mun dösäkortin taskusta ja c) selvisin kämpille alle puolessa tunnissa.

Heti kun olen astunut kerrostalon ovesta sisälle, melkein hölkkään hissin luo ja painan nappia, koska juuri nyt mun motivaatio ei riitä portaiden kapuamiseen. Niimpä päädyn odottelemaan vaivaiset viitisentoista sekuntia.

Astuttuani hissiin painan nappia kuudenteen kerrokseen ( talossa on siis kahdeksan kerrosta ) ja puuskahdan sulkien hetkeksi silmäni.
Tämä päivä ei olisi ratkiriemukkaammin voinut alkaa.

Kun saavun oikeaan kerrokseen, kävelen asunnolle ja avaan oven mennen sitten sisälle. Potkin kengät jaloistani, samalla kun katselen ympärilleni hiljaiseen kämppään.
Hiivin vaivihkaa kylpyhuoneeseen, ja lukitsen oven takanani.

|| Tää on tämmönen " täyteluku " , joten tässä ei tapahtunut mitään ihmeellistä tai juonen kannalta kovinkaan tärkeää.