Pidä sun lupaus

23 - Vihdoin tajuan edes jotenkin

Tuijotan olohuoneen seinällä raksuttavan kellon viisareita varmaan viidennettätoista kertaa. Hengitys juoksee vielä ihan vauhkona, poskia ja käsiä kuumottaa, tuntuu kuin joku lähettäisi sähköiskuja mun selkää pitkin sinne tänne, värisin ihan kokoajan. Poskia nipisteli aavistuksen vaikka en ollut edes pakkasessa, vaan lämpimässä sisäilmassa olohuoneessa, mun omassa kämpässä, turvallisesti neljän seinän sisällä. Tuijotan televisiosta jotain päivällä aiemmin tullutta uutislähetystä, koittaen saada muuta ajateltavaa kaiken keskelle. Olo tuntuu ihan helvetin vaivautuneelta.

En osaa sanoa tuntuiko se hyvältä vai miltä. Äskeinen sai mun pään ihan totaalisesti sekaisin, ja kai mä vähän soimasin itseäni. Soimasin itseäni siitä, kun en osannut pistää vastaan. Soimasin itseäni siitä, kuinka en osannut tehdä sitä ainutta asiaa mitä olin tullut tekemään, eikä siihen todellakaan kuulunut toisen suuteleminen. Musta tuntui että olisin saattanut alkaa katumaan sitä kaikkea, mutta jälkeenpäin mietittynä mikään siitä ei tunnu väärältä tai harmilliselta, oikeastaan vaan oudon vapauttavalta. Toki meillä olisi vielä ihan helvetisti puhuttavaa, puhuttavaa sellaisista asioista jotka olivat liian rankkoja taikka suuria selvitettäväksi yhdelle illalle tai edes muutamalle. Niiden selvittämiseen saattaa helposti mennä useita viikkoja, jopa kuukausia. Osa on sellaisia, jonka aika vaan voi näyttää saadaanko me ne toimimaan.

"Tossa." Kuulen tutun äänem vierestäni, ja toinen ojentaa kahvikuppia käteeni. Otan sen kiitollisena vastaan, ja Jere istuu mun vierelle. Meidän pitäisi oikeasti saada puhuttua asioita halki, tosin en tiedä onko se kauhean järkevää sillä en osaa arvioida täysin toisen päihtymystilan vakavuutta. Nämä asiat eivät kuitenkaan voineet odottaa enää yhtään pidempään, tai muuten me ei ikinä saada mitään ratkaistua. Tää loputtomasti pyörivä kommunikoimattomuuden looppi on saatava katkaistua, sattui se sitten miten paljon tahansa.

"Meidän pitäis varmaan puhua." Jere sanoo, samalla kun hörppää kahvia. Minäkin otan yhden kulauksen, kunnes lasken kupin vähän kauemmas sohvapöydälle, ottaen paremman asennon. Toinenkin siirtää oman kuppinsa pöydälle, kääntyen katsomaan mua.

"Ja puhuttais sit oikeesti. Kaikesta. Paremmin kuin siellä bileissä meni. Se ei tainnut olla ihan optimmaalisinta."

"No kieltämättä en osannut kyllä odottaa että se kaikki eskaloituis siihen. Mun piti aluksi tulla puhumaan sun kanssa, mikä ei tosin onnistunu koska aloin melkein heti huutamaan, mutta mun on pakko saada nää ajatukset ulos mun päästä tai tuntuu että sekoon. Mä tahdon vastauksia." Sanon, välillä tuijotellen maata, lopulta kuitenkin uskaltautuen katsomaan toisen kasvoja, jotka olivat päivettyneemmät mitä muistin.

"Oot ruskettunut." totean edellisen lauseeni jatkeeksi joka ei kyllä olennaisesti liity aiheeseen.

"Joo, kävin mun perheen kanssa Costa Ricassa. Semmonen neljän päivän pikkuloma, en kyl tajuu miks lähtee niin kauas vaan noin lyhyeks aikaa."

"No totta, ymmärrän kyllä." vastaan toiselle, tehden keskustelustamme vielä enemmän vaivautuneemman. Päädyn lopulta vain olemaan hiljaa vaikka tahtoisin jatkaa tätä ja saada oikeasti asiat toimimaan.

Toisaalta Jere taitaa osata lukea mun ajatuksia, saa niistä selvää paremmin kuin minä itse, ja jatkaa keskustelua pitäen jännittyyttä tunnelmaa yllä. Näpellän epähuomiossa paaidanhihaani, josta yksi kulma on alkanut pikkuhiljaa rispaantua. Paita ei ole ehtinyt olla mulla ees muutamaa päivää, ja nyt se on jo hajalla.

"Mutta siitä miks en oo ollut yhteyksissä tai mitään- tai siis miks en oikeastaan ole voinut laittaa mitään on aika pitkälti se syy miks sun frenditkin vaan jätti sut. Tai haluaisin uskoa niin."

"Hetkonen Jere mistä sä nyt puhut?" En ymmärrä toisen selitystä sitten alkuunkaan. Tai toisaalta joo, ymmärrän, mutta toisaalta en, joten pyydän toista jatkamaan.