Pidä sun lupaus

27 - Ihan helvetin hieno selitys

Niin mitä ihmettä tämä on olevinaan?

Nähtyäni tämän henkilön, mitä ilmeisimmin Jeren siskon, pienimuotoinen kuumotu kiipeää ylös mun selkää pitkin, ja  liikahdan puolen metrin verran kauemmas Jerestä. En oikeastaan tiedä miten reagoida, sillä ensinnäkään en tunne tuota tyttöä, ja Jere ei ole kertonut sen tarkemmin miten sen perhe (olettaen että kyseinen henkilö meidän edessä on osa Jeren perhettä) reagoisi siihen että hänellä on romanttisia tunteita jätkää kohtaan. Kuulen veren kohinan korvissani, ja sydän alkaa pamppailemaan kovempaa ja kovempaa mun rinnassa. Haluisin sanoa jotain rikkoakseni tämän kiusallisen hiljaisuuden, mutta mun suu ei toimi yhteistyössä mun ajatusten kanssa. 

"Kuka toi on?" Kysyn katsoen Jereen, mutta osoittaen meiän edssä olevaan nuorelta näyttävään tyttöön. Iästä en osaa sanoa,  hän näyttää erittäin nuorelta jopa yläasteelaiseksi, mutta toisaalta liian vanhalta ollakseen ala-asteella.  Jere pitää suunsa kiinni, nielaisten eikä sano mitään. Se vaikuttaa ihan totaalisesti jäätyneltä, ja uskomattoman kiusaantuneelta. Toinen on ottanut talouspaperin palan käteensä, ja puristelee sitä nyt hermostuneena, ikään kuin saadakseen huomionsa muualle tästä tilanteesta. 

"Oon Jeren sisko." Tuntematon ääni sanoo, ja saa meidät molemmat hätkähtämään. Siirrän automaattisesti katseeni oikealle, ja tyttö nojaa vaaleansävyiseen seinään ennen kuin jatkaa, "Julia. Mua oikeastaan kutsutaan Auroraksi, mutta käytän mielummin Juliaa."

Nyökkään toisen sanoille, ja silmäkulmastani huomaan kuinka Jere on avaamassa suutaan sanoen jotakin, mutta keskeytän tämän. Parasta olis varmaan esitellä itseni, jos haluan antaa yhtään sivistyneen vaikutelman tälle Julialle. "Kristian."

"Ai kiva kiva. En ole ennen kuullutkaan susta. Taidat olla Jeren uus kaveri?" Toinen kyselee, samalla kun sitoo punertavia hiuksiaan sotkunutturalle päänsä yläpuolelle.

"Joo niinkin vois sanoa. " Vastaan, ja tunnen Jeren silmät mun selässä. Vaikka en olisi halunnut suoranaisesti valehdella, en toisaalta halunnut pakottamaan toista myöntämään tätä suhdetta, sillä toisen seksuaalisuuden paljastaminen jollekin ilman lupaa on aika kusipäämäistä ja siihen touhuun mä en ala lähtemään mukaan.

Meidän kolmen välille laskeutuu hetkeksi hiljaisuus. Jere repii nyt myttyyn painellun talouspaperinpalan, Julia koputaa seinään sormillaan ja mä revin kynsinauhaa irti kiusallisuuden vuoksi. Lopulta kummankaan, mun tai Jeren ei tarvitse sanoa mitään, sillä Julia lausahtaa "Äiti on kaupassa, mutta se tulee kohta. Isä on Alman ja Netan kanssa kaupungilla, ne menee leffaan."

Jere nyökkää siskonsa sanoille, kunnes painelee peremmälle taloon etsimään jotain jättäen mut sekä Julian seisoskelemaan kahdestaan avaraan tilaan. 

Koska kumpikaan ei tunneta toisiamme, ei oikein osata edes aloittaa mitään mahdollisimman viisasta ja loogiselta kuulostavaa keskustelua. Selkeästi meitä molempia ei ole tehty siihen, vaikka toivoinkin pikkiriikkisesti että edes jommallekummalle olisi suotu taitavat kommunikointikyvyt jotka auttaisi lievittämään tuskaa edes hiukan. En toisaalta osaa sanoa, pystyisikö mikään korjaamaan tätä erikoista ja outoa tilannetta.

 Mua hermostuttaa aivan helvetisti tällä hetkellä, sillä vaikka Jeren kanssa kuinka kivaa onkin, en ole yhtään miettinyt sitä tilannetta kun tapaisin toisen perheen. Miten he reagois muhun? Pitäiskö he musta? Hyväksyiskö ne mut ylipäätään? En tahtois alkaa miettimään sitä pientä mahdollisuutta jossa mun äiti ois pyrkinyt levittelemään jotain huhuja musta ja toisen vanhemmat ois saanut tietää. Mikään sen mielipiteistä mua kohtaan ei pidä paikkaansa, mutta se on kyllä erittäin taitava valehtelemaan. Mahdollisuudet siihen että saisin muut uskomaan mun näkemyksen, on aika rajalliset. Kun kumpikaan ei sano mitään, Julia päättää nostaa jalkojensa juuressa olevan kalliin näköisen merkkikäsilaukun ja painuu peremmälle taloon.

"Kristian oisko sun ehkä parempi lähteä?" Kuulen äänen mun vierestä ja käännyn katsomaan Jereä, joka palaa takaisin me mun kuulokkeet käsissään. Mitä aktuaalista helvettiä toikin meinaa? Ei kai Jere nyt vaan aio luikkia häntä koipien välissä pois vähän epämukavasta tilanteesta kun asiat eivät sattuneet hänelle otollisiksi. Vaikka en voi moralisoida sitä miten toisen kuuluisi reagoida jos jäisimme kiinni jollekin tutulle kesken yksityisen hetken, en silti ikinä missään tilanteessa heittäisi toista näin kylmästi pihalle. Siispä toi lause jättää mut lähinnä täyteen epäuskoisuutta.

"Mitä-"

"Mee nyt. Mä pyydän, ihan oikeesti", toinen sanoo, ja sen äänessä on erittäin pyytävä ja epätoivoinen sävy. Mun olo on lähinnä epäuskoinen, mutta myös aavistuksen hämmentynyt. Meillähän oli tosi kivaa, ja luulin että kaikki erimielisyydet oltais jo selvitetty. Näköjään ei..

"Mut meilhä jäi ruokaki syömättä" , yritän sanoa, mutta toinen ei kuuntele, joten päädyn vain sulkemaan suuni, ja ottamaan langattomat kuulokkkeet käteeni. Ei tämä kaikki voi valua takaisin siihen samaan looppiin, mitä käytiin läpi ennen meidän seurustelun alkua. Riitelyä, vittuilua, sovinto ja taas alusta. Se oli oikeasti ihan helvetin rasittavaa, kun joka päivä rytmi koostui lähes samasta kaavasta, vaikka kuinka kovin toivoinkin, sitä myöntämättä, asioiden kulkuun muutosta. Joten olin suoraan sanottuna helpottunut, kun viimein se kaikki loppui seurustelun alettua. Ei me edes oikeastaan koskaan virallisesti käyty sitä kliseistä sävyä tihkuvaa dialogia jossa varmistellaan toiselta haluaako hän ihan varmasti olla kanssani. Asiat vaan sattuivat tapahtumaan. 

"Jere mitä vittua tää on?" Kysyn yrittäen saada toisen olotilasta edes jotain selkoa, mutta kun vastausta ei kuulu, hämmennyksen valtaa lähinnä ärsytys.

Edessä seisova poikaystäväni ei edelleenkään sano mitään, vaan viittaa eteisen suuntaan. Koska kumpikaan ei sano mitään eikä edistä tilannetta mihinkään suuntaan, katson vaan parhaakseni poistua paikalta. Otan tavaroistani tiukemman otteen, painelen eteiseen heittäen takin nopeasti päälleni, ja solmin kengännauhat ehkä maailman nopeimpaan tahtiin. Lopulta astelen ovesta viileään ulkoilmaan ja kuulen, kuinka ovi mun takana kolahtaa kiinni.. 

Hämmennyksensekaisen tunnekuohun vallassa yritän jotenkin ymmärtää tätä absurdilta tuntuvaa tilannetta, ja vilkaisen vielä viimeisen kerran sisälle taloon ikään kuin yrittää vaikuttaa Jereen ja saada tämän muuttamaan mielensä. Kun tämä ei tuota tulosta, lähden kävelemään pihapiiristä pois. 

Tälle kaikelle pitäis löytyä ihan helvetin hieno selitys. 

-----

Löysin ihmeellisen nopeasti tieni omakotitalojen luota lähimmälle bussipysäkille. Meinasin jo nolostua uudemman kerran sillä kelasin hetkellisesti että olisin jättänyt bussikortin johonkin, mutta se olikin vain housun taskussa. Kulkuneuvossa ei ollut sen suuremmin ihmisiä, vain kaksi vanhempaa miestä, toisaalta mitä muutakaan voisi olettaa tähän kellonaikaan? Bussimatkan aikana mietin myös aiempaa mitä Julia oli sanonut, kunnes muistin että keskustassa oleva leffateatteri onkin satunnaisina viikonpäivinä auki läpi yön, ja useampi pienemmän kokoinen kioski pitää oviaan avoinna 24/7. 

Kävelen parkkipaikan ohi kohti kerrostaloa jossa asun. Ilma on viileätä, ja on erittäin hämärää. yritin karistaa koko matkan ajan sitä huonoa fiilistä pois, mutta se tuli joka kerta takaisin yhä vahvempana, ja lopulta en vain pystynyt huomioimatta sitä.

Kaivan kohmeisilla käsilläni puhelimeni takin taskusta, ja menen etsimään yhteystiedoista Jessen numeron. Jesse on vanha jalkapallojoukkuelainen, mutta lopetti muutama vuosi takaperin aikataulujen epäsopivuuden takia. Meistä tuli sinä aikana ihan hyviä frendejä, ja tiedän että Jesseen voi aina luottaa, eikä se ikinä tuomitse mistään.

Painan puhelimen korvalleni, ja kuulen kuinka langan toisessa päässä oleva henkilö vastaa. Hän ei edes kerkeä sanomaan mitään, kun keskeytän toisen.

"Tämä on vähän hätäisempi juttu. Pystykö tulla mun kämpälle?"

// 

Hei :) 

Lukuloma ja yo-kirjoitukset tuli ja meni. Alustavien mukaan pystyisin valmistua kesäkuussa, joten olen helpottunut.

Sain vihdoin aikaiseksi viimeistellä tämän luvun ja korjata (toivottavasti) kaikki epäkohdat :)