Pidä sun lupaus

19 - Painajaismainen kierre

Ajatukset risteilevät päässäni tällä hetkellä rauhattomasti, ja vaikka kuinka yritän karkottaa ne, se ei onnistu. Kuulen tätä painajaismaista kierrettä päässäni yhä uudelleen ja uudelleen - olen kuullut jo kymmenen vuoden ajan. Ja vuosi vuodelta se on pahentunut pahenemistaan.

Eikä varsinkaan sellaiset seikat, kuten nykyisin niin väkivaltainen äitini tai oudosti käyttäytyvät (pitäisi varmaankin sanoa entiset) kaverini. Siis juu, äitini käytöstä pystyy jotenkuten vielä selittelemään, mutta ne kavereikseni kutsutut henkilöt ovat aivan oma lukunsa.

Siis kaikki tapahtui ihan tajuttoman nopeasti - ilman, että kerkesin edes reagoida mitenkään. He jättivät minut oman onneni nojaan, yksin näiden ajatusteni kanssa vaikka juuri nimenomaan he ovat ne henkilöt, joille olen kertonut lähes kaiken mitä olen elämässäni kokenut (tai en nyt siis läheskään kaikkea, mutta pintapuoliset asiat kumminkin). Joten luulisin, että se merkitsisi edes jotain. Että se tarkoittaisi heille edes jotain.

Nähtävästi olin väärässä. Nähtävästi minun ei enää pitäisi puhua - olla niin avoin itsestäni ja omista tunteistani, se tuntuu vaan aiheuttavan lisää ongelmia. Ja niinhän se oli aiheuttanutkin. Olen tehnyt sen kyseisen virheen liian monta kertaa, olettaen että joka kerralla lopputulos olisi erilainen. Se ei kuitenkaan ole toteutunut.

Pian huoneeni yöpöydällä oleva luuri alkaa soida, ja joudun kampeamaan itseni ylös tästä sängyn pohjalta. Vilkaisen nopeasti ikkunasta ulos - ikkunan pinta on pakkashuurussa yön jäljiltä, ja maata peittää valkea lumipeite, taivas huutaa kirkkaansinistä ja aurinko paistaa - eli siis tänään olisi ihanteellinen talvisää. Itse en kuitenkaan nää tilanteessa mitään hienoa tai erikoista.

Otan puhelimen käteeni ja katson näytöllä vilkkuvaa nimeä.

Marius soittaa.

En ole ollut yhteydessä entiseen parhaaseen kaveriini varmaan kahteen vuoteen - joka johtuu siitä että hän muutti Alankomaihin perheensä kanssa. Miksi hän soittaisi juuri nyt, kaiken jälkeen? Mitä asiaa hänellä muka olisi?

Parin sekunnin ajan mietin, että kannattaisiko sittenkin jättää vastaamatta. Olisiko se parempi?

Lopulta päädyn kuitenkin painamaan vihreää kuvaketta ja nostamaan luurin korvalleni.

Aluksi linja on ihan hiljainen, kunnes sieltä alkaa kuulua puhetta, autojen ääniä sun muuta. Pian kuulen Mariuksen äänen - hän kuulostaa aavistuksen hätääntyneeltä ja ehkä aavistuksen pelokkaaltakin. Menen totaalisen hämilleni. Mitä ihmettä on käynyt?

"He-hei Kristian, Kristian oletko siellä?"   Marius kysyy vapisevalla äänellä.

"Juu, mutta hei mitä- " 

"Hyvä, sori että soitan näin, tai siis anteeksi etten ole ollut yhteydessä mä, m-mä, m-mä vaan.." , toinen selittää hieman takellellen, ääni värähdellen ja pystyn oikein aistimaan pelkästään jo hänen äänensävystään että kaikki ei todellakaan ole hyvin. 

"Mitä voin tehdä?", kysyn enkä edes mieti enempää. Mutta sellainen mä vain olen, ja varsinkin jos joku minulle oikeasti hyvistä ystävistäni on hädässä. En toisaalta tiedä kuinka hyväksi ystäväksi Mariusta voi nykyään kutsua; emmehän ole olleet yhteyksissä ties kuinka pitkään aikaan. Ennen tuon muuttoa olimme kuitenkin erittäin läheisiä kavereita, ja veikkaan että se kyseinen seikka ja ne monet muistot vuosien takaa saavat minut olemaan heti valmiina auttamaan toista selvittämättä tilannetta sen enempää. 

"Mä- mä olen tällä hetkellä Helsinki-Vantaan lentoasemalla, mun lento saapui juuri äsken tänne ja mä vaan mietin, mä vaan mietin että- että voisitko tulla hakemaan mut jos se siis ei haittaa. Ymmärrän kyllä jos sulla on huono hetki, ja jos niin on niin älä anna mun haitata vaan sä voit-"