Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
4.28 AM, 22.8.2019, tyhjä huone, Soul
🃏•🃏•🃏
Jungkookin sumuiset silmät räpyttelivät auki ahtaaseen huoneeseen. Puoliksi suljetun ikkunaverhon välistä pölyiseen tyhjään huoneeseen tunkeutui auringonvaloa, mutta syksyiset säteet eivät olleet tarpeeksi lämmittämään koleaa tilaa. Jungkookin mahassa kiertävä huono olo kuitenkin vei hänen sekavat ajatuksensa pois olinpaikan ihmettelystä. Hänen oli pakko päästä oksentamaan.
Nojatessaan kovalta tuolilta ylös päästäkseen Jungkook vasta tajusi, että hänet oltiin sidottu siihen jostain helvetin syystä ranteista ja nilkoista kiinni. Tuoli lähti kallistumaan uhkaavasti eteenpäin, vaikka hän kuinka yrittikin perua hutiloitua ratkaisuaan nojaamalla koko painollaan taaksepäin. Lopputuloksena tuskin tajuissaan oleva poika kaatui kyljelleen kovalle alustalle, pystymättä edes pehmentämään iskua mitenkään. Hän löi muutenkin kipeän päänsä maahan ja osasi arvella käsivartensa saavan palkinnoksi kivan kokoisen mustelman.
Jungkook vilkuili tilanteesta hyvin hämillään ympärilleen. Hän huomasi olevansa yksin huoneessa, jonka ainoa huonekalu oli tuoli, jolla hän istui. Hän yritti vääntää itseään irti tuolista, mutta liikkeisiin vastasi nippusiteiden pureutuminen tiukemmin ihoon kiinni. Mitä helvettiä oli tekeillään? Oliko hän ollut viimeyönä juomassa? Oliko tämä jokin sairas pila? Jos oli, hänellä ei ainakaan ollut yhtään hauskaa.
"Öm, joku?" Jungkook koitti rykäistä, mutta kurkku tuntui rutikuivalta. Hän ei uskaltanut alkaa yskimään, sillä tunsi mahassa vellovan oksennuksen odottavan mahdollisuutta purkautua ulos. Hänen oli päästävä nyt heti vessaan.
"Haloo!" Jungkook huusi kovempaa, vaikka se raastoikin hänen kurkkuaan. Aivot yrittivät päästä kärryille tilanteeseen, mutta kipu häiritsi ajatusprosessia tehokkaasti. Jungkook veti itseään uudemman kerran irti päästäkseen, mutta joutui irvistäen lopettamaan nippusiteiden ollessa vastassa. Hän ei pääsisi ainakaan omin avuin vapaaksi.
Jungkook huusi apua vielä muutaman verran kokeilevasti, kunnes ei pystynyt enää tahdonvoimalla pidättelemään oksennusta. Hän yökkäsi muutaman kerran suoraa nenänsä eteen. Tavaraa tuli sellaisella paineella, että housut saivat osansa oksennuksesta, vaikka Jungkook yrittikin päätään kohottamalla tähdätä sitä muualle. Hän luuli pahimman olevan jo takana päin, mutta karvaan hajun saavuttaessa kyyneleet silmissään henkeä haukkovan pojan nenän, hän oksensi uudelleen vähintään saman verran.
"Ei helvetti", Jungkook voihkaisi kyyneleet poskillaan valuen. Hän yritti kaikkensa päästäkseen kauemmaksi aiheuttamastaan sotkusta, mutta onnistui liikuttamaan vain päätään. Sätkimisestä huolimatta tuoli ei liikkunut mihinkään suuntaan.
"Mitä vittua tää on?" Jungkook huusi epätoivoisena, toivoen jonkun tulevan auttamaan häntä. Hän tunsi olonsa avuttomaksi ja täysin nöyryytetyksi. Hän oli juuri oksentanut syliinsä sen takia, että oli jostain helvetin syystä sidottuna kylmässä huoneessa nippusiteillä tuoliin. Alla oleva käsi alkoi puutumaan inhottavasti pistellen, ja Jungkook arveli, että sidotut kohdat olivat hänen pakoyrityksensä takia vereslihalla.
