Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
8.13 AM, 14.9.2019, betonihuone, Soul
🃏•🃏•🃏
Jungkookin lihakset tärisivät vielä seuraavanakin aamuna katkonaisesti nukutun yön jälkeen. Hän oli herännyt pitkin yötä henkeä haukkoen, ja päässä laukkaavilla ajatuksilla oli mennyt heräämisen jälkeen monta minuuttia asettuakseen takaisin aloilleen. Höttöisten aivojen läpi tuntui kulkevan satunnaisesti kutiseva sähkövirta, joka säteili varpaisiin asti. Nilkkojen ja ranteiden ympärille kiristetyt siteet eivät poistaneet niiden alla jyskyttävää kipua. Jungkookin olisi tehnyt mieli itkeä, mutta kehosta ei löytynyt voimia edes siihen.
Jungkookin olo oli kylläistä mahaa lukuun ottamatta palannut takaisin pisteeseen, jossa kuolema tuntui paremmalta vaihtoehdolta kuin kylmien betoniseinien tuijottelu. Häntä suututti ajatus siitä, että hänen hyvä prosessinsa kohti kuolemaa oltiin keskeytetty pakkoruokinnalla ja sairasloman irvikuvalla, jonka aikana Jungkook oli tyhmänä mennyt lepäämään. Hänen olisi pitänyt vain hyväksyä se fakta, että hän tulisi kuolemaan tänne. Vaikka Jungkook saisikin V:n kokonaan puolelleen, siitä ei todennäköisesti olisi mitään hyötyä miehen oman kuolemanpelon takia. He eivät pääsisi tästä surmanloukusta pois ilman tappavia seurauksia.
Väsynyt Jungkook ei jaksanut vaivautua reagoimaan kuullessaan huoneen oven avautuvan. Hän tuijotti kyllästyneenä seinää, odottaen V:n matalan äänen toivottavan hänelle huomenet. Huoneeseen astuvan henkilön kylmä aura sai Jungkookin ihon nousemaan ahdistavasti kananlihalle. Hämmentyneenä hän kääntyi ympäri, toivoen aistimuksensa vieraasta henkilöstä olevan väärä.
Jungkookin kulmat painuivat ryppyyn epämukavan paineen levitessä hänen kehoonsa. Hetken mietinnän jälkeen hän viimein yhdisti, että ruskeahiuksisen miehen nimi oli J-Hope. Jungkook muisti etäisesti nähneensä miehestä aina silloin tällöin vilauksen rakennuksessa. J-Hope painoi ilmeettömästi Jungkookin tuijotukseen vastaten oven perässään kiinni ja kantoi tarjottimen sängylle.
"Missä V on?" Jungkook kysyi varautuneena, vetäen jalkojansa lähemmäksi itseään. J-Hopen tummat silmät mulkaisivat häntä tulisina. Sydän alkoi jyskyttämään ahdistavan kovaa vauhtia Jungkookin rinnassa.
"Turpa kiinni pentu, ja syö", J-Hope ärähti osoittaen tarjotinta kohti. Nuorempi vilkaisi nielaisten häntä odottavaa kahta omenaa. Jos hänen ei ollut äskenkään tehnyt mieli ruokaa, nyt tilanne karkotti viimeisetkin nälän rippeet. Hitaasti hän nosti katseensa takaisin J-Hopeen, ja pudisteli päätään.
"Mulla ei ole nälkä", Jungkook kuiskasi henkensä alta, tietäen leikkivänsä vaarallisilla vesillä. J-Hope huokaisi turhautuneena ja pyöräytti tummia silmiään. Miehen käsi hakeutui epäröimättä vyölle, ja hän kohotti pistoolin osoittamaan Jungkookin otsaa.
"Syö", J-Hope käski uudelleen, tällä kertaa äskeistäkin matalammalla äänellä. Hyvin hämillään ja peloissaan olevan Jungkookin keho toimi vasten hänen aivojensa antamaa käskyä. Hänen kätensä hakeutui omenalle ja mukisematta poika haukkasi siitä. Pistoolia tuijottaen Jungkook ei osannut ajatella mitään muuta kuin ruuan syömistä. Sydän hakkasi rinnassa niin kovaa, että näkökentässä alkoi välkkymään sumeita pisteitä.
