Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
9.04 AM, 24.9.2019, kidutuskellari, Soul
🃏•🃏•🃏
Vaikka Jungkook oli tajunnut jo ensimmäisellä kerralla J-Hopen ilmestyessä V:n sijasta tuomaan hänelle aamupalaa, ettei V todennäköisesti tulisi enää koskaan takaisin, hän pettyi joka aamu oven avautumisen paljastaessa ilmeettömän J-Hopen. Joka aamu se pieni toivonkipinä, jota Jungkook piti kynsin ja hampain hengissä, puhallettiin sammuksiin. Samaan aikaan jokainen valvottu yö, jokainen kellarissa saatu uusi ruhje ja jokainen ulos oksennettu ruoka kuihduttivat nopeasti Jungkookin kehoa. Ja fyysisen kunnon rapistuminen yhdessä toivonkipinän sammumisen kanssa sinetöivät silmänräpäyksessä lopputekstit Jungkookin elämään.
Koska, mitä oli elämä ilman toivoa paremmasta? Mikä järki oli herätä uuteen aamuun tietäen, että nukkumaan mentäessä olo olisi vain pahempi kuin edellisenä iltana? Miksi Jungkook olisi halunnut elää kun tiesi olevansa vain uhrattava nappula henkeänsä arvokkaammalla pelikentällä?
Kuitenkin kun Jungkook istui silmät itkusta verestävinä rusahtava lakana tärisevissä käsissään sängyn laidalla, jokin esti häntä kietomasta sitä kaulansa ympärille. Vaikka hän huusi itsellensä ilmiselviä faktoja siitä, kuinka tästä eteenpäin elämä olisi vain kärsimystä kuolemaan saakka, häneltä ei löytynyt tarpeeksi voimaa tukehduttaa itseään. Jokin Jungkookin sisällä väitti hänelle, ettei kaikkea toivoa oltu vielä menetetty. Se jokin ei kuitenkaan osannut kertoa, mitä elämisen arvoista Jungkookilla muka oli.
Hän oli mennyt jo aikoja sitten päivissä sekaisin siinä, koska oli viimeksi nähnyt V:n. Hän oli yrittänyt hyväksyä faktaa siitä, että Suga oli todennäköisesti tappanut vanhemman. Se vain tuntui kammottavan mahdottomalta. V oli ollut hänen ainoa valttikorttinsa pois täältä. Jungkook oli ollut jo niin raastavan lähellä, ja sitten kovalla työllä rakennettu toivo oltiin vedetty hänen silmiensä edestä pois. J-Hopeen oli turha edes yrittää saada yhteyttä, sillä miehestä ei irronnut muuta kuin auktoriteettista vihaa ja sadistista vittuilua.
Siihen nähden, ettei V:n ollut pitänyt merkata Jungkookille yhtään mitään, mies vieraili hänen ajatuksissaan yllättävän paljon. Oikeastaan, V asui niissä. Päivässä ei ollut yhtä ainoata hetkeä, jolloin Jungkookin mieli ei olisi pyörinyt V:n ympärillä. Mies sotkeutui jopa hänen sekaviin, lyhyisiin uniinsa. Jungkook ei voinut olla ajattelematta, mikä mahtoi olla V:n äkillisen katoamisen syy. Hän ei voinut olla ajattelematta V:n loppua kohden voimistunutta myötätuntoa häntä kohtaan. Toisen läheisyys kummitteli hänen ihollaan yhtä pysyvästi kuin kirvelevät haavatkin. V:n ajattelu tarjosi paljon tarvitun pakokeinon desinfiontihuoneessa ja ennen kaikkea kellarissa. Mies toi hänelle turvan tunteen, vaikka Jungkookin oli taakse jäävien päivien myötä yhä vaikeampi muistaa sekaisilla aivoillaan, miltä tuo edes näytti.
"Hei pentu, kuulitko?" Sugan kellarissa kaikuva karjaisu sai Jungkookin leuan napsahtamaan rintakehästä ylös. Hän tuijotti ilmekään värähtämättä blondia, joka pyöritteli pistoolia sormissaan kuin olisi kynällä leikkinyt. Jungkook yritti pitää keskittymisensä edessään seisovassa Sugassa, mutta sumeat ajatukset hakeutuivat varkain takaisin turvallisen V:n ympärille.
