Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
8.03 PM, 23.8.2019, betonihuone, Soul
🃏•🃏•🃏
Jungkook kadotti kokonaan ajantajunsa maatessaan selällään sängyssä. Nälkä kurni hänen mahansa pohjassa ja väsymys painoi mieltä, mutta ikkunattomassa huoneessa oli mahdoton päätellä, mitä kello mahtoi olla. Kahdesta vessakäynnistä hän pystyi arvella normaaliin elämäänsä verraten, että kidustuskellarista oli kulunut aikaa noin kahdeksan tuntia, mutta hän ei voinut olla varma. Tekemisen puute, haavojen kirvely, nälkä ja pakottava tarve päästä liikkumaan söivät Jungkookia elävältä. Hän naputteli aikansa kuluksi suosikkikappaleitaan betoniseinään, mutta janon takia ei viitsinyt rasittaa ääntään hyräilyllä.
Jungkookin pää oli kipeä kaikesta siitä miettimisestä, mihin hän oli aikaansa kuluttanut. Hän ei voinut monen tunninkaan jälkeen niellä sitä faktaa, että äiti ja isä olisivat oikeasti sotkeutuneet alamaailmaan. Mitä enemmän sitä mietti, sitä realistisemmalta se kuulosti, mutta silti mahdottomalta hyväksyä. Naiivina Jungkook oli ajatellut, että yrityksen äkilliset tulot olisivat johtuneet suuresta myynnin lisääntymisestä. Nyt häntä vain katkeransuloisena nauratti typerä ajatuksensa. Jos hän olisi osannut yhdistää kaikki piilottelut ja lisääntyneet tulot laittomuuksiin, hän olisi voinut käräyttää vanhempansa poliisille ja selvinnyt tästä kuoleman loukusta.
Jungkook kuitenkin tiesi, että menneiden jossittelu oli turhaa, joten hän oli miettinyt myös tulevaisuuttaan. Hän oli ahdistavan varma siitä, ettei häntä ainakaan vapaaehtoisesti päästettäisi täältä elävänä ulos. Pakosuunnitelmien miettimisestä ei ollut hyötyä, eihän Jungkook osannut paikantaa rakennuksesta muuta kuin oman huoneensa, desinfiointihuoneen ja kidutuskellarin. Hän muisti lukeneensa joskus lehdestä vankilassa istuvista ihmisistä, jotka olivat hirttäneet itsensä lakanoihin. Ajatus siitä sai kylmät väreet kulkemaan puistattavasti alas Jungkookin selkää. Se saisi luvan olla vihoviimeinen vaihtoehto silloin, kun hän olisi varma siitä, ettei toiveita pelastumisesta ollut.
Jungkook kääntyi hitaasti kyljeltä selälleen, vaikeroiden hiljaa viiltävästä kivusta. Mahan äänekäs murina tuntui kaikuvan betonisten seinien sisällä. Jungkookin olisi tehnyt mieli huutaa keuhkojensa pohjasta asti, mutta tiesi paremmaksi pitää suunsa kiinni. Kukaan tuskin kuulisi häntä ja jos kuulisi, se olisi joku kolmesta miehestä, joilta ei herunut lainkaan myötätuntoa häntä kohtaan.
Poika ei olisi tahtonut, mutta miesten ajattelu sai hänet pakostakin miettimään, mikä Sugan mainitsema suunnitelma mahtaisi olla. Vapaaksi hän ei ainakaan pääsisi -se oli sataprosenttisesti varmaa-, mutta mikä vain olisi kidutusta parempi. Jungkook oli saanut vasta muutaman kerran turpaan ja ruuvimeisselin syvälle ohimoonsa, mutta oli jo nyt aivan rikki. Hän ei todellakaan tulisi kestämään elokuvien kaltaista kiduttamista, sen ajattelukin sai hien helmeilemään Jungkookin otsalla.
"Täällä on ruokaa." Jungkook säpsähti pois masentavan pessimistisistä ajatuksistaan kuullessaan matalan äänen huoneen ovelta. Hän ei ollut lainkaan huomannut saaneensa seuraa, ja se kieltämättä sai Jungkookin todella huolestumaan omasta kunnostaan. Hän ei tahtonut kuolla tänne; hän oli vasta seitsemäntoistavuotias, jota koko elämä odotti edessä.
