Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
3.36 AM, 19.10.2019, V:n auto, Miryang
🃏•🃏•🃏
Ensimmäisenä asiana havahtuessaan hereille Jungkook kuuli moottorin hiljaisen jyminän ja renkaiden huminan. Tokkuraisena poika mietti, oliko hän herännyt henkiin ruumisautosta. Olo ainakin oli sen mukainen. Hän ei jaksanut reagoida tilanteeseen sen enempää, sillä ajatteli olevansa vielä unessa tai hallusinoivansa. Kuitenkin sekuntien vieriessä eteenpäin ja muidenkin aistien varmistaessa hänen todella olevan autossa, Jungkook halusi selvittää, mitä helvettiä oli tekeillä.
Jungkook sai vain vaivoin raskaat silmänsä auki. Edessä siinsi loputtomiin jatkuva valtatie kirkkaine valoineen. Hän käänsi päätään hämillään ensin ikkunaa kohden ja sitten kuskin paikalle. V:n tummat silmät tuijottavat häntä huolestuneena takaisin.
"Millainen olo?" V kysyi hiljaa, vaikka vastauksen pystyi lukemaan Jungkookin kalpeilta kasvoilta. Nuorempi nipisti silmänsä irvistäen kiinni ja pudisteli päätään. Sydämen sykkeet jyskyttivät ympäri kehoa koristavissa mustelmissa ja päänsärky ei tuntunut jääneen ainoastaan päähän. Jungkookin oli hyvin vaikea olla paikallaan penkillä, vaikka liikehdintä olikin omiaan lisäämään kipua.
"Pitääkö sun päästä kävelemään? Tai ruokaa? Mä en viitti antaa toista lääkettä kun sait kolme tuntia sitten yhden", V kyseli hermostuneena. Hän vilkuili silmänurkastaan Jungkookin tuskaista hievahtelua. Pojan kärsimys oli silminnähtävää kun hän pudisteli uudelleen päätään. Sekaisesta päästä ei löytynyt sanoja, eikä käheä kurkku olisi niitä toisaalta saanut ilmoille.
V yritti kuumeisesti keksiä edes jotain, millä voisi helpottaa Jungkookin oloa matkan ajaksi. He saapuisivat satamaan vasta noin puolen tunnin sisällä. Siellä hän voisi käydä Jungkookin haavat läpi ja levittää pojalle takaluukkuun kunnollisen paikan nukkua. V kaavaili ajavansa autonsa syrjäiseen paikkaan, niin hänkin voisi sulkea silmänsä hetkeksi ennen lossiin nousemista.
"Onko mitään, mitä mä voin tehdä?" V lopulta päätyi kysymään kun ei onnistunut keksimään yhtään mitään. Jungkook kääntyi katsomaan häntä kyyneleisillä silmillään. Poika mietti hetken.
"Puhua", Jungkook kuiskasi käheästi. V kurtisti kulmiaan.
"Puhua? Mistä?"
"Susta", Jungkookin karhea ääni oli tuskin kuultava. V nyökkäsi nopeasti. Tässä vaiheessa ei oikeastaan olisi enää väliä, mitä kaikkea hän kertoisi, sillä hän oli jo riskeerannut kirjaimellisesti elämänsä Jungkookille. V aloitti pienen mietinnän jälkeen kertomaan koko elämäntarinaansa alusta alkaen. Vaikka häntä ei liiemmin olisi huvittanut jutella, hän tekisi mitä vain saadakseen Jungkookin edes hieman paremmalle mielelle.
Jungkookin silmät alkoivat lipsumaan kiinni vanhemman matalaa ääntä kuunnellessa. Hän ei ymmärtänyt puoliakaan V:n sanoista, mutta oli kiitollinen miehen panostuksesta. Jungkook liukui hitaasti uneen, joka oli täynnä värikkäitä kuvia V:n kertomista tarinoista. Pitkästä aikaa uni ei ollut ahdistavan mustan mönjän peitossa, jonka jälleen Jungkook oli vain väsyneempi kuin nukkumaan mentäessä.
