Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! Bu görüntü içerik kurallarımıza uymuyor. Yayımlamaya devam etmek için görüntüyü kaldırmayı ya da başka bir görüntü yüklemeyi deneyin.
12.15 PM, 4.10.2019, keittiö, Soul
🃏•🃏•🃏
Jungkook ei ollut osannut edes arvata, kuinka suurta roolia pakkovalvotus -tai infraääni- näytteli vielä monen päivänkin päästä. Hän eli jatkuvassa kuplassa, jossa ajatukset olivat jumiutuneet tyhjyyteen ja keho toimi niin kuin joku ulkopuolinen käski. Aina huoneessaan yksin ollessaan hän vain nukkui katkonaisesti, sillä haavat herättelivät häntä tasaisesti epätodelliselta tuntuvaan todellisuuteen. Pää oli yhtä höttöistä pilveä, mutta se ei toisaalta haitannut Jungkookia aivan hirveästi. Ainakin kidutuskellari kului kuin unessa.
V saapui hallille normaalista poiketen hieman kahdentoista jälkeen. Hänen oli pitänyt aamusta kiikuttaa auton akusta kyhäilemänsä sähköshokkeja antava laite toiselle hallille, todennäköisesti naisen tappamista varten. Sugan mukaan uudesta kidutettavasta ei ollut irronnut mitään tietoa, mutta tiimi oli tälläkin hetkellä tutkimassa naisen taloa ja toimintaa. V halusi luottaa siihen, että naisesta saataisiin vielä hyvät rahat, niin ehkä Jungkook päästettäisiin menemään. V pelkäsi, ettei Jungkook kestäisi sinne asti kun hänen äitinsä olisi vihdoin saanut koko summan maksetuksi.
V etsi tarjottimelle nopeasti jogurtin jääkaapin uumenista ja täytti lasin kylmällä vedellä. Hän oli hallissa yksin Jungkookin kanssa, joten oli ajatellut ottaa aamun vähän hitaammin ennen kidutuskellariin menemistä. V ei ollut vielä keksinyt, mistä laitteesta pystyisi tekemään heikomman version, joka ei satuttaisi Jungkookia niin paljon. Muun muassa kädenvääntö ja sähköshokit oltiin otettu jo uusiksi, joten ideat alkoivat olemaan todella lopussa.
"Huomenta", V toivotti hiljaa astuessaan sisään huoneeseen. Hän piti hetken ajan raskasta ovea auki, jotta tunkkainen ilma pääsi vaihtumaan hapellisempaan. Jungkook nukkui sängyllä selkä häneen päin. V kantoi tarjottimen sängyn päätyyn ja tönäisi Jungkookia hellästi olkapäähän. Pojan herättäminen oli jokaisella kerralla vain vaikeampaa ja vaikeampaa, ja V kauhulla odotti sitä päivää, jolloin hän ei saisi Jungkookia enää avaamaan silmiään.
"Jungkook, toin ruokaa", V mumisi ravistellen hyvin varovasti nuoremman luista vartaloa. Jungkook säpsähti ja käänsi hitaasti utuisen katseensa V:hen. Punertavat silmät pysyivät hädin tuskin auki.
"Ollaan kahdestaan hallilla niin ei oo kiirettä syödä", V sanahti auttaen Jungkookin nousemaan istumaan. Poika nojasi haavoista aran selkänsä kylmää betoniseinää vasten. Hän huokaisi värisevästi, ja hieroi kireitä kasvojaan.
"Onko millainen olo?" V kysyi, toivoen saavansa nuoremman puhumaan kysymyksensä ilmiselvästä vastauksesta huolimatta. Vaikka samaan aikaan he lähentyivät toisiaan jatkuvasti, Jungkookin puhumattomuus tuntui työntävän heitä kauemmaksi toisistaan. Nuorempi avasi enää harvoin suutaan, lähinnä vain silloin, kun vaikeroi kivusta.
"Paska. Väsy. Vitun paska", Jungkook kuiskasi tuskin kuultavasti. Hän otti V:n avaaman jogurtin käteensä ja alkoi lusikoimaan sitä hitaasti suuhunsa silmät kiinni. V katsoi vierestä, voimatta mitään sydämessään kalvavalle säälille. Jungkookin yleiskunto huononi silmissä, vaikka poika nukkuikin enemmän kuin vielä koskaan aiemmin ja söi kaiken hänelle tarjotun ruuan. V oli epäillyt aluksi jotain tulehdusta, mutta jokainen haavoista oli parantumassa hyvää tahtia. Lopulta hän oli joutunut vastahakoisesti hyväksymään sen faktan, että syy oli psyykkiseltä puolelta.
