Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! Questa immagine non segue le nostre linee guida sui contenuti. Per continuare la pubblicazione, provare a rimuoverlo o caricare un altro.
7.29 AM, 24.8.2019, betonihuone, Soul
🃏•🃏•🃏
Jungkook käveli ympärää pienessä huoneessa. Olo oli levoton, jalat eivät pysyneet paikallaan ja tekemistä kaipaavat sormet olivat valinneet pahoinpitelyn kohteeksi takkuiset mustat hiukset. Jungkook ei tiennyt, koska hän oli herännyt, kauanko hän oli nukkunut tai paljonko kello oli. Aikaisemmin hän oli nauraen tituleerannut itseään huolettomaksi aikatauluista piittaamattomaksi sluibaajaksi, mutta nyt Jungkook tunsi suoranaista kauhua siitä faktasta, ettei tiennyt, paljonko kello oli. Hän ei osannut arvella, oliko heräämisestä kulunut aikaa kymmenen minuuttia vai kaksi tuntia, ja se oli ajaa hänet hulluksi.
Kauanko hän oli ollut täällä? Mikä päivä se olikaan ollut kun V oli ilmestynyt kuokkavieraana taloon ja ottanut hänet matkamuistoksi mukaansa? Mikä päivä nyt mahtoi olla? Kauankohan hän oli ollut pyörtyneenä nukutusaineen yliannostuksen takia?
Turhautuneesti huokaisten Jungkook vaihtoi kierrostaan, edellisen alkaessa pyörryttämään häntä. Hän tunsi olonsa paljon toimintakykyisemmäksi ja ylipäätänsä paremmaksi kuin viimeiset päivät, mutta ei enää osannut sanoa, oliko se hyvä asia. Joka paikkaa särkiessä keho oli pakottanut hänet makaamaan sängyllä, mutta nyt tekosyiden puuttuessa Jungkookin oli pakko purkaa sisältäpäin syövää energiaansa. Jokainen huoneessa pyörähdetty lyhyt kierros tuntui kuitenkin tässä vaiheessa olevan omiaan lisäämään Jungkookin ahdistusta.
Lopulta mustahiuksinen pakotti itsensä käymään sängylle istumaan, sillä tiesi kävelyn kuluttavan turhaan hänen muutenkin vähän ruokittua vartaloaan. Heti pysähdyttyä ajatukset harhautuivat miettimään J-Hopen mainitsemaa suunnitelmaa, jonka Jungkook tiesi odottavan väistämättä edessäpäin. Mustahiuksinen antoi ajatuksien virrata päähänsä, liian turhautuneena pakoilemaan niitä kauempaa. Tulevaisuus ei valitettavasti tulisi muuttumaan, mietti hän sitä tai ei.
Määrittelemättömän mittaisen ajan jälkeen Jungkook kykeni erottamaan askeleita oven takana, vain hetkeä aiemmin kuin se avattiin hitaasti. V työntyi sisään huoneeseen, yllättyneenä Jungkookin ollessa jo hereillä. Eilen nuorempi oli vaikuttanut kuoleman väsyneeltä nukahtaessaan välittömästi sänkyyn päästyään, joten V oli odottanut saavansa käyttää ainakin puolisen tuntia saadakseen pojan jaloilleen.
"Missä mun aamupala on?" Jungkook älähti huomatessaan, ettei V kantanutkaan käsissään tarjotinta. Tällä hetkellä Jungkookin muriseva maha olisi kelpuuttanut jopa kuivan ruisleivän täytteekseen.
"Suga sanoi, ettet tarvitse tänään mitään, jos suunnitelma onnistuu. Ja jos se ei onnistu, ruoka ei varmaan pysyis sun mahassa", V virkkoi peittäen ammattimaisesti yllättyneisyytensä Jungkookin virkeydestä. Hän oli tottunut näkemään pojan vain kauhusta jähmettyneenä, kivusta itkuisena tai uupumuksesta -tai tiopentaalista- sammuneena.
"Ai", Jungkook mumisi hiljaa. Hän ei todellakaan osannut sanoa, miksi oli antanut ajatuksiensa valua siihen uskoon, että suunnitelma olisi mieluinen hänellekin. Totta kai jokainen kolmesta miehestä miettisi vain omaa parastaan ja käyttäisi Jungkookia häikäilemättömästi välineenä oman etunsa tavoitteluun.
