Tukholman syndrooma on nimitys psykologiselle ilmiölle, jossa kidnapattu alkaa tuntemaan ihastumisen tunteita kaappaajansa kohtaan. Mutta mikä on sen vastakohta?
Kun itseään kylmäverisenä kiduttajana pitänyt Kim Taehyung tajuaa auttamattomasti ihas...
Oops! This image does not follow our content guidelines. To continue publishing, please remove it or upload a different image.
8.13 AM, 14.10.2019, betonihuone, Soul
🃏•🃏•🃏
Ahdisti. Ympärillä oli vain mustaa. Mustaa myrkyllistä ilmaa, joka tuntui painavan Jungkookin kehoa kasaan. Tummuus tunkeutui hänen keuhkoihinsa, hän ei saanut henkeä. Jungkook yritti juosta pakoon, mutta jalat olivat kiinni maassa. Hän yritti huutaa, mutta sanat jäivät henkeä haukkovaan kurkkuun jumiin. Kyyneleet tuntuivat polttavilta poskilla. Sydän hakkasi rinnassa, mutta verta ei riittänyt tarpeeksi raajoihin. Käsiin ja jalkoihin iskeytyi koko kehoa riepotteleva kipu kun ne revittiin irti hänen tuskaa huutavasta vartalostaan. Kurkusta kohosi äänen sijasta mustaa mönjää, joka iholle valuessaan tuntui kärventävän sen karrelle.
Ote tarttui tiukasti hänen olkapäihinsä. Eteen kohosi pimeydestä sumea hahmo, joka ei näyttänyt ihmiseltä tutuista kasvonpiirteistä huolimatta. Sen mustat huulet hokivat Jungkookin nimeä samalla kun kädet retuuttivat häntä olkapäistä. Hän ei päässyt pakoon, hän ei pystynyt tekemään muuta kuin tuijottamaan silmät palaen epäselvää ihmisen irvikuvaa. Ilma puristi häntä ulkopuolelta, mutta Jungkook ei saanut henkeä. Hahmo kieppui silmien edessä, hänen suttuisen äänensävynsä muuttuessa asteittain kovaäänisemmäksi. Jungkookista tuntui, kuin hän olisi pudonnut ja pudonnut pimeydessä, kuitenkin maaten koko sen ajan kovalla alustalla.
"Jungkook!" Ääni kuulosti äkkiä tulevan mustan ilman läpi. Kasvoille heitettiin jotain märkää ja kylmää. Hahmo edessä selkeni, ilma virtasi polttaviin keuhkoihin. Jungkook ponnisti itsensä henkeä haukkoen istumaan. Hänen hikinen kehonsa tärisi kauttaaltaan.
"Hei hei hei hei, kaikki hyvin. Se oli vaan unta", hahmo ei enää ollut sumea ja ahdistava. Matala ääni sai Jungkookin sekavat ajatukset hetkeksi selventymään. Huolestunut V istui sängylle jähmettyneen Jungkookin vierelle, ja veti hänet hyssytellen syliinsä.
"Se oli vaan unta", V toisti paitansa etumuksen kastuessa kyynelistä. Jungkookin sormet puristuivat kovakouraisesti hänen ihoonsa, mutta V ei valittanut kivusta. Hän silitteli Jungkookin selkää hitaasti, odottaen pojan aloittavan puhumisen omatoimisesti. V tahtoi kovasti tietää, mikä Jungkookin oli säikäyttänyt näin sydänjuuriaan myöten, mutta hän ei halunnut pakottaa nuorempaa puhumaan.
Päänsäryn ottaessa valtaa, Jungkook alkoi nopeasti rauhoittumaan. Tyhjästi seinää tuijottavat silmät painuivat takaisin kiinni, ja jännittyneet lihakset rentoutuivat yksitellen. Painajainen toisti itseään Jungkookin päässä, mutta ei saanut häntä enää uudelleen kauhun partaalle. Ilma oli edelleen vaikea hengittää, mutta se ei enää puristanut häntä joka puolelta. Hahmo toisteli edelleen äänettömästi Jungkookin nimeä, mutta piteli häntä konkreettisesti turvassa sylissään.
"Mä kuolen", Jungkook äkkiä totesi vakaalla ja kirkkaalla äänellä. Hän työnsi itsensä kauemmaksi V:stä, jääden tuijottamaan vanhemman silmien läpi mitään näkemättä. V:n sydän nytkähti hänen rinnassaan. Hän yritti hakea tyhjiä silmiä tarkentamaan itseensä, siinä onnistumatta. Jungkook katsoi häntä suoraan silmiin, mutta samaan aikaan häiritsevästi hänen ohitseen.
