Step Brother

3 // Suunnitelmat

Sandran nk.

Muutaman minuutin päästä kuitenkin nousin ylös sängyltäni ja suuntasin keittiöön. Kaikki muut istuivatkin jo pöydän ääressä syömässä lasagnea, jonka äitini oli tehnyt.

Kävin istumaan Lucaksen viereen ja äitini vastapäätä, sillä se oli ainoa vapaa paikka. Oli todella ällöttävää katsoa kun äitini ja Andrea nuolivat toisiaan ruokapöydässä, ihan kuin jotkin vasta rakastuneet teinit.

Nyt ymmärsin miltä äidistäni mahdollisesti tuntui kun me Rasmuksen kanssa pussailimme ruokapöydässä, vaikkakin sitä ei usein tapahtunutkaan.

"Meillä olisi teille vähän asiaa", äitini sanoi jossain vaiheessa ja minä ja Lucas loimme häneen ja Andreakseen hämmästyneet katseemme.

"Me olemme Marian kanssa olemme päättäneet lähteä lomalle Thaimaaseen viikoksi alkaen huomis illasta", Andrea sanoi ja katsoi hymyillen äitiäni silmiin.

"Ja niinkuin varmaan arvaattekin te olette sillä aikaa vastuussa talosta, joten ette pidä mitään bileitä tai hajota taloa", Andrea katsoi Lucasta tiukasti, vaikka Lucas ei näyttänyt mitään kiinnostumisen merkkiä.

Arvatenkin Lucas kuului niihin teineihin jotka viihtyvät juomassa viikonloppuisin, joten bileiden järjestäminen ei olisi häneltä suurikaan yllätys.

Ilman sanaakaan Lucas nousi ylös ja oli kävelemässä pois, mutta Andreas pysäytti hänet.

"Ja sinä, Lucas, saat ajaa joka päivä Sandran kouluun", hän sanoi ja sai meidät molemmat kääntämään katseemme häneen.

"Mitä?" me molemmat huudahdimme, kuin yhdestä suusta, sillä ei, en nousisi Lucaksen kyytiin vapaasta tahdostani, olin aika varma että hän tappaisi minut ihan vain koska ei tykkää minusta.

Face palmasin itseäni mielessäni, jos Lucas olisi edes kerran ollut minua kohtaan mukava näiden muutaman päivän aikana mitä olen ollut täällä niin saattaisin jopa hyväksyä tämän järjestelyn.

Minäkin nousin ylös pöydästä ja kävelin nopeasti ylös huoneeseeni, Lucas kävellen edessäni omaan huoneeseensa ja paiskaten oven kiinni perässään. Päätin lähteä lenkille, sillä en ollut käynyt juoksemassa moneen päivään, kello oli 20 ja ulkona alkoi jo olemaan pimeä, mutta eihän se ketään satuta. Hölkkäsin portaat alas ja ovesta ulos. Päätin mennä metsäpolkua pitkin, sillä en tykkää juosta keskellä kaupunkia, jossa ihmiset kokoajan vain tuijottivat.

Juoksin hetken vain sinne minne jalat veivät, mutta muutaman kilometrin päästä minun oli pakko pysähtyä, koska olin kovin hengästynyt. Kuntoni oli selvästi huonompi kuin puoli vuotta sitten kun pystyin juoksemaan kymmenen kilometriä pysähtymättä, mutta sen siitä saa kun ei käy lenkillä ja keskittää kaiken aikansa poikaystäväänsä.

Kun hengitykseni oli tasaantunut ja olin taas valmis jatkamaan matkaani, huomasin olevani keskellä pimeää metsää, jossa oleva polkukin oli niin pieni ettei sitä voinut edes poluksi sanoa. Katu valoja ei näkynyt missään enkä edes kuullut autojen ääniä.

Pian paniikki hiipi minuun ja kävin maahan istumaan. Itkin ja hengitykseni kiihtyi kovasti. Normaali ihminen olisi vain soittanut apua tai etsinyt polkua, mutta en pystynyt kävelemään enkä pystynyt ottamaan puhelintani taskustani, sillä käteni tärisivät holtittomasti.

Kun olin siinä hetken aikaa itkenyt ja kerännyt itseäni kokoon päätin soittaa äidilleni, vaikka en uskonut sen auttavan mitenkään hirveästi, sillä olimmehan muuttaneet tänne vasta tänään, vaikkakin enhän voinut tietää kuinka usein äitini oli täällä vieraillut.

"Sandra? Kello alkaa olla jo aika paljon, missä olet?" Kuului äitin hiukan huolestunut ääni puhelimen toisesta päästä.

"Äiti.. mä lähin juoksemaan jotain metsäpolkua pitkin ja sit kadotin sen jossain vaiheessa ja nyt mä oon keskellä mäntymetsää", sönkötin luuriin, saaden äitini huokaisemaan luurin toisessa päässä kova äänisesti.

"Voi sinua Sandra. Odota siellä missä oletkin, me tulemme etsimään sinut."

Istuin edelleen märällä sammalella yrittäen pidätellä itkua. Olin aivan kohmeessa. Teki mieli vain sulkea silmät ja käydä nukkumaan. Olin todella väsynyt kaikesta tästä mitä tänään oli tapahtunut: muutto, uusi perhe ja nyt tämä, elämästä Seinäjoella ei ainakaan tule tylsää kun kokoajan sattuu ja tapahtuu

Herään kylmästä maasta, kun joku ravistelee minua olkapäistäni. Raotin hiukan silmiäni ja näin ylläni sumean pojan hahmon. Aloin pyristellä, mutta poika piti minusta liian tiukasti kiinni. Hän käänsi katsomaan häntä silmiin. Ne näyttivät jotenkin tutuille, mutta en silti saanut mieleeni kuka hän oli.

"Sandra? Ootko sä kunnossa?" Sanoi poika pehmeällä äänellään, silloin tajusin kuka hän oli, Lucas. Lopetin pyristely yritykseni ja kiedoin käteni hänen kaulansa ympärille, nyyhkyttäen hänen nahkatakkiinsa. Lucas yllättyi halauksestani, mutta pian myös kietoi kätensä ympärilleni ja antoi minun itkeä häntä vasten.

Noin vähän outo, mutta juu.. ei mull kai tässä muuta.. :)